Välirauhansopimukseen syyskuussa 1944 sisältynyt määräys puolustusvoimien palauttamisesta rauhanajan organisaatioon aiheutti tulkintaongelmia, jotka Liittoutuneiden valvontakomissio (LVK) oli oikeutettu ratkaisemaan. Tasavallan presidentti Suomen Marsalkka Mannerheim kävi loppusyksyllä ja talvella asiasta kirjeenvaihtoa LVK:n johtajan Andrei Zhdanovin kanssa ehdottaen aluksi Suomen rannikkotykistön säilyttämistä toimintakuntoisena, koska Suomella ja Neuvostoliitolla oli yhteinen intressi meripuolustuksen alalla. Ratkaisu viipyi useita kuukausia, mutta lopulta Zhdanov suostui rannikkopuolustusta koskeneisiin esityksiin lähes sellaisenaan.

Syksyn ja talven kuluessa Suomi tuki Neuvostoliiton laivastoa sotatoimissa saksalaisia vastaan Itämeren pohjoisosissa, ja muutenkin meripuolustuksen yhteistoimintajärjestelyt toteutettiin.

Tammikuussa Mannerheim keskusteli Andrei Zhdanovin kanssa myös mahdollisuudesta solmia pysyvä sopimus sotilaallisesta yhteistyöstä. Mannerheim ilmaisi valmiutensa rannikkopuolustusta laajempaankin sotilasyhteistyöhön ja kirjoitti omakätisesti sopimusluonnoksen, joka noudatteli Tshekkoslovakian ja Ranskan tekemiä yya-sopimuksia Neuvostoliiton kanssa. Luonnoksen ensimmäinen artikla kuului: ”Siinä tapauksessa, että hyökkäys kohdistuu Suomea vastaan, Neuvostoliittoa vastaan Suomen kautta tai molempia maita vastaan yhtäaikaisesti, korkeat sopimuspuolet sitoutuvat antamaan toisilleen Suomen alueella, Itämeren pohjoisosassa ja Suomenlahdella tukea ja apua kaikin käytettävissä olevin voimin.”

Mannerheim ei kuitenkaan luovuttanut esitystä, kun Zhdanov saatuaan Stalinilta ohjeen lykätä hanketta kehotti häntä odottamaan.
Tavoitteena Suomen hallituksella oli silloin saada perusta puolustusvoimien ylläpidolle ja samalla pyrkiä hankkimaan alueellisia ja muita myönnytyksiä tulevaan rauhansopimukseen.

Noiden keskustelujen perusteelta puolustusvoimain komentaja jalkaväenkenraali Erik Heinrichs laati presidentin käyttöön muistion Suomen sotilaspoliittisesta asemasta ja suositteli Suomen alueeseen rajoitetun sopimuksen solmimista Neuvostoliiton kanssa. Heinrichsin mukaan Suomen pitäisi puolustaa aluettaan ensi sijassa itse, eikä suomalaisia tulisi lähettää sotilastehtäviin maan rajojen ulkopuolelle. Kyseessä ei siis ollut ehdotus varsinaiseksi puolustusliittosopimukseksi.

Kevään 1945 kuluessa kävi ilmi, ettei Neuvostoliitolla ollut valmiutta tehdä valtiosopimuksia Suomen kanssa, ennen kuin rauhansopimus valmistui. Suomen hallitus tiedotti tehdyistä aloitteista myös Ruotsille. Asia pysyi salassa, mutta huhuja kylläkin levisi. Talvella ja keväällä 1948 yya-sopimuksen valmistelujen yhteydessä syntyi kiistelyä siitä, kuka itse asiassa oli ollut vuoden 1945 keskustelujen aloitteentekijä. Paasikiven mukaan aloite oli tullut Zhdanovilta, mutta myös suomalaisten puolella oli edellä mainituista syistä ollut huomattavaa aktiivisuutta. Mannerheim oli 18.1.1945 sanonut Zhdanoville olevansa valmis sotilasyhteistyöhön ei ainoastaan merellä vaan kaikilla puolustuksen aloilla, ja hän oli sopinut rajoitetun puolustusliiton esityksestä pääministeri Paasikiven kanssa. Paasikivi ei kuitenkaan enää kylmän sodan kiristyessä 1947 - 1948 ollut innostunut sopimuksen teosta, koska sillä ei ollut saatavissa sellaisia etuja, joita keväällä 1945 oli tavoiteltu.


Lähteet: J.K. Paasikiven päiväkirjat I (WSOY 1985), s. 90 - 93 (19. - 24.1.1945),
Tuomo Polvinen, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 4, 1944 - 1948 (WSOY 1999), 33 - 40, 117 - 121 ja 447 – 454 ja Pekka Visuri, Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944-1947 (Docendo 2015), s. 140-145.