Neuvostoliiton johtaja generalissimus Josif Stalin lähetti 22.2.1948 presidentti J.K. Paasikivelle kirjeen, jossa hän esitti tehtäväksi sopimuksen ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta (yya). Sen tulisi olla juuri Romanian ja Unkarin kanssa tehtyjen yya-sopimusten kanssa “analoginen” eli samankaltainen.

Paasikivi, joka ei pitänyt hankkeesta, valitti Savonenkoville ajankohdan sopimattomuutta mutta otti silti kirjeen vastaan. Hän ei halunnut heti julkistaa asiaa vaan keskusteli ensin luottomiestensä kanssa. Jo samana päivänä Paasikivi tapasi ulkoministeri Carl Enckellin ja myöhään illalla vielä kansanedustaja Urho Kekkosen. Seuraavana päivänä hän lähti tapaamaan entistä tasavallan presidenttiä K.J. Ståhlbergia, jonka kanssa seurasi pitkä keskustelu. Ståhlberg vastusti selvin sanoin sopimuksen tekoa. Häneltä Paasikivi sai muutaman päivän kuluttua myös muistion, jossa kielteinen kanta vahvistettiin.

Hallituksen muille jäsenille kuin ulkoministeri Enckellille Paasikivi kertoi Stalinin kirjeestä vasta 26. helmikuuta. Samana päivänä ulkoministeri informoi tärkeimpien länsimaiden lähettiläitä, ja vasta seuraavana päivänä tiedon saivat eduskuntaryhmien puheenjohtajat. Eduskuntaryhmät lukuun ottamatta kommunisteja asettuivat lähipäivien kuluessa kielteiselle kannalle sekä sopimuksen tekoa että myös neuvottelujen aloittamista kohtaan.

On huomattava, että eduskuntaryhmät tässä vaiheessa määrittivät kantaansa vain Romanian ja Unkarin kaltaiseen sopimukseen, jollaisen monet katsoivat merkitsevän suostumista “sotaliittoon”. Silti ei näyttänyt mahdolliselta myöskään jyrkästi kieltäytyä Stalinin neuvottelutarjouksesta. Poliittisten päättäjien oli siis etsittävä kompromissia, mutta toisaalta mielialat Suomessa olivat voittopuolisesti epäileviä Neuvostoliiton aikeita kohtaan, ja monet alkoivat jopa varautua miehitysyrityksiin.

Presidentti kutsui avukseen “aivoriihen”, johon kuuluivat pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento sekä kenraalit Aarne Sihvo, Erik Heinrichs ja Oskar Enckell. Lisäksi presidentti pyysi asiantuntijalausuntoja valtiosopimuksen oikeudellisista näkökohdista muun muassa professori Kaarlo Kairalta, tohtori K.G. Idmanilta ja tohtori Tauno Suontaustalta. Tärkeimmäksi sotilasasiantuntijaksi kohosi jalkaväenkenraali (evp.) Heinrichs. Ensi vaiheen lausunnoissa epäiltiin vahvasti sopimuksenteon hyödyllisyyttä, mutta Ståhlbergiä lukuun ottamatta todettiin silti välttämättömäksi mennä neuvotteluihin.

Sotilasasiantuntijoiden lausunnoissa kiinnitettiin huomiota Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisten rajoitusten ja mahdollisen puolustussopimuksen ristiriitaan. Kenraali Heinrichs toi esille presidentin johtamassa neuvottelussa muun muassa seuraavat näkökohdat: “Rauhansopimuksen rajoitukset puolustuslaitokseen nähden tietävät periaatteellista aseistariisumista... Siis Neuvostoliittoa ei kiinnosta meidän aseellinen voimamme, mutta meidän territoriomme. Venäjä tahtoo valmistaa meidän territoriomme sotasuunnitelmiaan varten... Hyökkäys Venäjää vastaan voisi tapahtua joko Lapin kautta tai Etelä-Suomen rannikon kautta. Mutta ensi tilassa on Suomen Lappi ja Norjan Atlantin rannikko... Jos me menemme puolustusliittoon, niin vaara, että Suomen alue joutuu sota-alueeksi kasvaa suuresti. ” Puolustusvoimain komentaja jalkaväenkenraali Sihvo painotti omaa puolustuskykyä: “Lapissa pystymme vastustamaan, jos saamme varustautua... Apua on saatava ainoastaan Suomen pyynnöstä. Meillä täytyy olla oikeus suunnitella liikekannallepanoa ja oikeus varustaa.”

Paasikivi joutui taktikoimaan perustuslain salliman liikkumavaran rajamailla hankkiessaan eduskunnan ja valtioneuvoston suostumuksen myönteiselle vastaukselle neuvottelukutsuun. Ryhmistä vain SKDL kannatti varauksetta neuvottelujen aloittamista. Jyrkimmin neuvotteluja vastustivat kokoomus, edistyspuolue ja maalaisliitto. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä Urho Kekkosen ohella vain kuusi kansanedustajaa suositti neuvottelutarjouksen hyväksymistä. Paasikivi ajoi myönteisen kantansa läpi valtioneuvostossa 8.3. lähinnä sillä perusteella, että hallituksen ulkoasiainvaliokunta ja asiantuntijat olivat suosittaneet neuvotteluihin ryhtymistä ja että vastaukseen liitettiin toteamus, jonka mukaan “sopimuksen asiallinen sisältö tulee neuvotteluissa kaikin puolin vapaasti harkittavaksi ja päätettäväksi”. Hän sanoi myös pitävänsä selvänä, että mahdollisesta sopimuksesta täytyisi tulla hyvin rajoittunut ja että Suomen valtiojohdon näkökannat tulisivat huomioonotetuiksi.

Suomen hallitus antoi virallisen vastauksensa Stalinin esittämään neuvottelukutsuun 9. maaliskuuta, kun Stalinin kirjeen saapumisesta oli ehtinyt kulua jo kaksi viikkoa. Neuvostojohto vastasi kutsulla neuvotteluihin Moskovaan 22. maaliskuuta. Paasikivi ei itse kuitenkaan halunnut lähteä, sillä hän piti matkaa liian rasittavana ja pelkäsi joutuvansa mahdollisesti painostuksen kohteeksi. Oli parempi jäädä kotiin “viimeiseksi lukoksi”.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta sai presidentin selonteon sopimusaloitteesta ja neuvottelujen asetelmista 15.3. Tilaisuudessa kenraali Heinrichs selvitti myös keväällä 1945 pääesikunnassa marsalkka Mannerheimin aloitteesta tehtyä muistiota, jossa oli otettu myönteinen kanta rajoitetun puolustussopimuksen tekoon. Kevätkauden 1945 kuluessa presidentti Mannerheim ja pääministeri Paasikivi olivat keskustelleet asiasta usean kerran kenraalieversti Zhdanovin kanssa, mutta nyt Paasikivi halusi unohtaa oman aktiivisuutensa, koska olosuhteet olivat muuttuneet. Hänen mukaansa aloite keskusteluihin oli tullut Zhdanovilta, ei siis suomalaisilta, eikä Suomen taholta ollut esitetty puolustusliittoa.

Neuvotteluvaltuuskuntaan määrättiin puheenjohtajaksi pääministeri Mauno Pekkala (SKDL) ja jäseniksi ulkoministerit Carl Enckell (puolueeton) ja Reinhold Svento (SKDL), sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) sekä kansanedustajat Onni Peltonen (SDP), Urho Kekkonen (maalaisliitto) ja J.O. Söderhjelm (RKP). Sotilasasiantuntijoiksi nimitettiin jalkaväenkenraali (evp.) Erik Heinrichs ja kenraalimajuri Väinö Oinonen, joka toimi yleisesikunnan päällikön viransijaisena. Oikeudellisena asiantuntijana ja sihteerinä toimi tohtori Tauno Suontausta.
Kaikkiaan valtuuskunnan jäsenten nimeäminen oli hyvin monimutkainen prosessi, jossa presidentti pyrki ottamaan huomioon hallituksen ja virkamiesjohdon arvovallan säilyttämisen mutta toisaalta saamaan mukaan haluamansa avainhenkilöt, lähinnä Kekkosen ja Heinrichsin.
Valtuuskunnan ohjeita hiottiin monissa kokouksissa, joita Paasikivi johti henkilökohtaisesti, jopa itsevaltiaaseen tyyliin. Sotilaalliset artiklat (1. ja 2.) muodostivat sopimuksen ydinosan, ainoan kohdan, josta ylipäänsä neuvotteluja käytiin. Olennaista oli saada niiden muotoilu vastaamaan nimenomaan Suomen etuja ja erityisasemaa, eikä siis kopioksi muista yya-sopimuksista.

Neuvostoliiton johto oli jo neuvottelujen valmisteluvaiheessa perillä Suomen hallituksen kannanotoista ja asiantuntijoiden lausunnoista. Siitä seurasi, että Neuvostoliiton johto tiesi suomalaisten suhtautuvan suurella epäilyksellä puolustusliittoon ja tulevan vaatimaan huomattavia muutoksia malleina olleisiin Romanian ja Unkarin sopimusteksteihin. Vuodot itään jatkuivat senkin jälkeen, mutta myös läntisille hallituksille annettiin tietoa neuvotteluprosessin eri vaiheissa. Ruotsin hallitukselle ulkoministeri Enckell selvitti jopa valtuuskunnan salaisten neuvotteluohjeiden sisällön.

Neuvottelujen alkaessa Moskovassa 25. maaliskuuta kävi ilmi, että Neuvostoliiton hallitus oli valmis hyväksymään suurimman osan Suomen esittämistä näkökannoista. Silti Suomen neuvotteluvaltuuskunta pysyi monista tärkeistä kohdista keskenään erimielisenä.
Syntyneiden ristiriitojen selvittämiseksi presidentti Paasikivi määräsi 1. huhtikuuta Kekkosen ja “jonkun toisen” valtuuskunnan jäsenen saapumaan Helsinkiin ohjeita saamaan. Kekkosen mukaan lähteväksi valittiin Söderhjelm. He saivat Helsinkiin saavuttuaan kuulla eduskuntaryhmien pääosan kielteisen kannan valtuuskunnan luonnokseen. Tuloksena parin päivän raskaista ja monivaiheisista keskusteluista oli lopulta Heinrichsin esittämien rajoitusten hyväksyminen valtioneuvostossa Suomen kannaksi, josta valtuuskunta ei presidentin ohjeiden mukaan saanut enää perääntyä. Ratkaisun tapahduttua Paasikivi vaikutti tyytyväiseltä ja sai kohta myös valtuuskunnan uskon palautetuksi.

Neuvottelujen loppuvaiheet Moskovassa sujuivat sitten pääpiirtein Helsingissä tehtyjen kaavailujen mukaan. Paasikivi oli noudattanut neuvottelujen aikana samaa taktiikkaa kuin valmisteluvaiheessa maaliskuussa eli antanut neuvotteluvaltuuskunnan selvästi ymmärtää, että hän tai eduskunta eivät tule hyväksymään epäedullista sopimusta. Paasikivi tiesi, että tuosta asenteesta meni myös venäläisille riittävästi tietoa. Ratkaisevassa kokouksessa Moskovassa 5.4. Neuvostoliitto hyväksyikin 1. artiklan suomalaisten esittämässä muodossa, mutta venäläiset vaativat puolestaan 2. artiklaan sisällytettäväksi konsultaatiovelvoitteen esittämällään tavalla. Sopimus syntyi tuolta pohjalta 6. huhtikuuta.

Stalinin tarjoamilla juhlaillallisilla kuultu Kekkosen leikillinen kommentti yya-sopimuksesta “Paasikiven diktaattina” oli hyvinkin aiheellinen. Silloin ei kylläkään tiedetty perimmäisiä syitä Neuvostoliiton suostumiseen huomattaviin korjauksiin alkuperäiseen sopimusmalliin nähden, joten molemmille osapuolille oli edullista antaa sopimuksen syntymisestä kunnia nimenomaan Paasikivelle. Myöhemmän tiedon valossa on selvää, että Neuvostoliitolle oli tullut kiire varmistaa sopimuksen syntyminen ennen lännen vastatoimien koventumista ja Titon kanssa syntyneen kiistan kärjistymistä. Stalin pyrki siinä tilanteessa rauhoittamaan pohjoisen suunnan, joten välirikko Suomen kanssa ei sopinut hänen suunnitelmiinsa.


Lähteet: Pekka Visuri, “YYA ja vallankaappausuhka 1948", teoksessa Suomi ja kriisit (Gaudeamus, 2003), s. 30 – 49; Juhani Suomi, Suomi, Neuvostoliitto ja yya-sopimus (Tammi, 2017), s. 60-92 ja Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo (Otava, 2016).