Toisen maailmansodan päätyttyä Euroopassa Yhdysvallat vasta suunnitteli ratkaisevia sotatoimia Japania vastaan. Presidentti Truman sai Stalinilta lupauksen ryhtyä hyökkäykseen Mantshuriassa ja Koreassa olleita japanilaisjoukkoja vastaan. Näin tapahtuikin elokuussa 1945, vaikka amerikkalaiset saatuaan varmuuden atomipommien tehosta eivät enää olisi tällaista apua tarvinneet.

Neuvostoliiton hyökkäys pakotti japanilaiset nopeasti antautumaan Mantshuriassa, eikä vastarintaa merkittävästi syntynyt myöskään Koreassa. Siinä vaiheessa Yhdysvaltojen hallitus esitti Neuvostoliitolle, että Korean miehitysvastuu jaettaisiin niemimaan keskiosassa 38. leveyspiirin kohdalta. Neuvostoliitto suostui siihen ja pysäytti joukkojensa etenemisen sovitulle demarkaatiolinjalle.

Sodan päätyttyä Yhdysvaltojen mielenkiinnon vei lähes kokonaan Japanin miehityksen järjestely ja yhä enemmän myös Kiinan hallituksen tukeminen sisällissodassa kommunistikapinallisia vastaan. Japanin teollisuus oli selviytynyt sodasta kohtalaisen hyvin, mutta se oli paljolti riippuvainen Mantshurian ja Korean raaka-ainetoimituksista ja alihankkijoista. Nyt tuo yhteys katkesi, joten Japanin talouden toimintakyvyn takaaminen vaati korvaavia järjestelyjä, etenkin tuontia Yhdysvalloista. Amerikkalaisten politiikkana oli muuttaa Japanin sotateollisuus ja yleensäkin raskas teollisuus tehokkaaksi siviilituotannoksi mutta huolehtien samalla siitä, ettei Japanista tulisi kilpailijaa. Yhdysvallat antoi Japanin entisen hallinnon pääosin jatkaa tehtävissään ja toteuttaa yhteiskunnan täydellisen demilitarisoinnin ja demokratisoinnin. Sitä valvoi ylimpänä käskynhaltija kenraali Douglas MacArthur.

Kiinan Nankingissa toiminutta kansallismielistä hallitusta Yhdysvallat pyrki tukemaan ja joutui siinä suuriin vaikeuksiin. Yhdysvaltojen sotilasapuun käytettiin huomattava rahasumma, kaikkiaan 2 miljardia dollaria, mutta amerikkalaiset sotilasneuvonantajat raportoivat Tshiang Kai-shekin hallinnon korruptiosta ja kyvyttömyydestä. Mao Tse-tungin johtamat kapinalliset toimivat taitavammin ja saivat kansan keskuudessa yhä lisää kannatusta. Tämä havainto vähensi Yhdysvaltojen halukkuutta lisätä tukeaan kansallismielisille, vaikka tappio alkoi häämöttää. Maon joukkojen päästyä voitolle ja julistettua syksyllä 1949 Kiinan kansantasavallaksi Yhdysvallat kuitenkin jatkoi Taiwanille paenneen hallituksen tukemista, koska sitä voitiin käyttää Kiinan vaikutusvallan patoamiseen.

Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat asettivat Koreaan omalle puoliskolleen suosikkinsa valtaa pitämään. Pohjois-Koreassa, joka oli maan teollistuneempi osa, toteutettiin uudistuksia verraten helposti miehitysvallan johdolla. Etelä-Koreassa Yhdysvallat yritti ensin käyttää japanilaisia hallinnon virkamiehinä ja sai siitä väestön vihat. Etelä-Korean presidentiksi kohotettu Syngman Rhee oli puolestaan vieraantunut maasta ja kansasta 35 vuotta kestäneen Yhdysvalloissa oleskelunsa aikana eikä kyennyt saamaan kansansuosiota. Jopa useimpien länsimaisten tarkkailijoiden käsitysten mukaan Etelä-Koreassa oli tuolloin pahoin korruptoitunut hallinto, joka ei olisi yhdistymistä koskevissa vapaissa vaaleissa kyennyt kilpailemaan Pohjois-Korean kanssa.

Yhdysvaltojen miehitysjoukot poistuivat Koreasta yhtä aikaa venäläisten kanssa vuonna 1949. Sen jälkeen amerikkalaisten tuki jatkui, mutta ei kovin merkittävänä. Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa Euroopan tilanne vei lähes kaiken huomion, joten jännityksen kohoaminen Koreassa ei aiheuttanut hälytystä. Vasta Kiinan “menettäminen” vuonna 1949 pakotti Yhdysvallat kiinnittämään lisähuomiota Kaukoitään. Silti Korean tilannetta ei pidetty erityisen uhkaavana, eikä niemimaata ylipäänsä kovin tärkeänä amerikkalaisten intresseille. Vuoden 1950 alussa se tuotiin myös julki, millä saattoi olla vaikutusta Pohjois-Korean hallituksen päätökseen aloittaa kesäkuussa hyökkäys etelään.

Korean sodan alettua Yhdysvaltojen politiikka muuttui täysin. Koreaa päätettiin puolustaa, maksoi mitä maksoi, ja Japanista tehtiin todellinen liittolainen. Japanin hallitus suostui mielellään uuteen rooliin, sillä kommunistien menestys Kiinassa ja Koreassa vaikutti pelottavalta. Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut halukas sotaan suoranaisesti Kiinaa vastaan vaan tyytyi “patoamaan” sitä. Yhdysvallat rakensi Kiinan rajoille Tyynen meren rannikolla kiinteän tukikohtien järjestelmän ja käytti siellä runsaasti rahaa asevoimien hankintoihin. Tällä se myös loi edellytykset Japanin, Taiwanin ja Etelä-Korean taloudelliselle nousulle -- Yhdysvaltojen läheisinä liittolaisina.


Lähteinä mm. Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 83 - 105 ja Bruce Cumings, “Japan and the Asian Periphery” teoksessa Origins of the Cold War, (eds. Melwyn Leffler - David Painter, Routledge, London - New York 1994), s. 215 - 235.