Kylmän sodan tutkijoita on askarruttanut, miksi idän ja lännen uhkakuvat erosivat jyrkästi toisistaan ja miten nuo eriävät käsitykset vaikuttivat konfliktin kärjistymiseen. Ongelman tutkimista vaikeutti molempien osapuolten harjoittama massiivinen propaganda ja keskeisten asiakirjojen pysyminen pitkään salaisina. Kylmän sodan päätyttyä asiaan on saatu monipuolisesti uutta valaistusta.

Neuvostoliiton uhkakuvaan vaikuttivat perustavasti kokemukset toisesta maailmansodasta. Vaikka Saksa lopulta jäi häviölle ja riisuttiin aseista, neuvostoliittolaisten mielissä elivät voimakkaina muistikuvat sodan ajalta. Saksalaiset olivat syksyllä 1941 kyenneet etenemään aina Moskovan porteille ja eteläiselle Donille, ja vastahyökkäykset saksalaisten karkottamiseksi johtivat edelleen suuriin tuhoihin. Neuvostoliiton kokemat valtavat ihmistappiot ja aineelliset vahingot oikeuttivat jo lähtökohtaisesti ajattelemaan, että joutuminen uudelleen hyökkäyksen kohteeksi on estettävä hinnalla millä hyvänsä.

Lännessäkin ymmärrettiin varsin pitkälle Neuvostoliiton pyrkimyksiä muodostaa suojavyöhyke länsirajalleen erityisesti Saksaa vastaan. Stalinin oli helppoa vakuuttaa myös omia kansalaisiaan uhrautumaan edelleen maan turvallisuuden takaamiseksi, mihin aluksi kuului sekä sotateollisuuden ylläpito että vahvojen asevoimien pitäminen itäisessä Keski-Euroopassa. Kylmän sodan alkaminen kasvatti Neuvostoliitossa tunnetta lännestä poliittisena ja strategisena vastustajana, joka pyrki ensi sijassa taloudellisilla toimilla kuristamaan Neuvostoliittoa ja koko “sosialistista leiriä”. Stalinin harjoittama omien kansalaisten sortokaan ei horjuttanut tätä peruskäsitystä.

Saksan liittotasavallan perustaminen ja aseistamishankkeet 1940-luvun lopulta alkaen koettiin Neuvostoliitossa erityisen uhkaavina toimina. Muistettiin vielä hyvin, kuinka suuria vaikeuksia oli koettu pelkän Saksan hyökkäyksen torjumisessa, ja nyt saksalaiset olivat liittoutumassa maailman voimakkaimman talous- ja sotilasmahdin Yhdysvaltojen kanssa. Moskovan voimasuhdevertailuissa lännen ylivoima näytti 1950-luvun alussa kehittyvän murskaavaksi. Sitä tasoittamassa Neuvostoliitolla oli lähinnä vahvat maavoimat, mutta niidenkin merkitystä vähensi Yhdysvaltojen etumatka ydinaseiden alalla.

Lännessä vallinnut käsitys voimasuhteista oli aivan päinvastainen, erityisesti Korean sodan alettua kesällä 1950: Neuvostoliiton johtama ja Kiinalla vahvistettu kommunistileiri nähtiin yhtenäisenä, hyökkäävänä voimaryhmänä, joka pyrkii valloittamaan koko maailman. Edes Titon irtaantuminen itäblokista vuonna 1948 ei heikentänyt mielikuvaa kommunistisen liikkeen yhtenäisyydestä ja Moskovan ehdottomasta johtoasemasta.

Tuoreimmat tapahtumat Aasiassa kesällä 1950 vahvistivat käsitystä kommunistiblokin uhkaavuudesta. Läntisissä uhka-arvioissa myös Neuvostoliiton sotilaallinen voima kuvattiin erittäin suureksi. Toisaalta ei ollut käytettävissä mitään keinoa tarkistaa tietojen oikeellisuutta. Silloisessa tilanteessa myös Neuvostoliitossa katsottiin edulliseksi liioitella omaa sotilaallista vahvuutta, jotta lännen talouden ja kulttuurisen vaikuttamisen ylivoima tasoittuisi.

Jo kylmän sodan aikanakin länteen tosin tihkui tietoja siitä, että Neuvostoliitto oli “savijalkainen jättiläinen”, jonka mahtava asevoima toimi kulissina peittämässä monia puutteita ja heikkouksia. Jopa Nikita Hrushtshev tunnusti muistelmissaan, että kovat puheet olivat suurimmaksi osaksi “bluffia”. Hän kuvasi elävästi myös piiritystilatunnelmaa, joka vallitsi Venäjällä ja kuvastui esimerkiksi kaikkialle levinneenä vakoilun pelkona ja Moskovan ilmapuolustuksen jatkuvana taisteluvalmiutena.

Kylmän sodan jälkeen erityisesti tutkimusprojekti Parallel History of NATO and the Warsaw Pact tuotti lisävalaistusta Neuvostoliiton uhkakuvaan. Sen johtaja professori Vojtech Mastny esitti jo kirjassaan The Cold War and Soviet Insecurity perusteellisen selvityksen Stalinin aikaisista uhkakäsityksistä. Hän päätyi toteamaan, että Stalin tunsi hyvin Neuvostoliiton alivoiman ja joutui siksi toimimaan erittäin varovasti suhteessa länteen. Tilaisuuden tullen hän oli kuitenkin valmis myös uhkayrityksiin, joskin pitkän empimisen jälkeen. Näin tapahtui keväällä 1950, kun Stalin suostui Pohjois-Korean johtajan Kim Il Sungin pyyntöön tukea hyökkäystä etelään. Mastnyn saaman käsityksen mukaan Stalin peitteli Neuvostoliiton heikkouksia taitavasti ja toimeenpani pitkän aikavälin ohjelmaa voimasuhteiden tasoittamiseksi. Siihen liittyi myös ydinaseprojekti.

Uusimman tutkimustiedon mukaan Neuvostoliiton johto pelkäsi 1950-luvun alussa Yhdysvaltojen johtaman lännen yllätyshyökkäystä, jonka tarkoituksena olisi ollut ehkäistä ennalta Neuvostoliiton vahvistuminen ja aivan erityisesti ydinasetasapainon saavuttaminen. Asiakirjoista tai muista lähteistä ei ole löytynyt mitään tukea väitteelle, että Neuvostoliitto olisi silloin valmistellut hyökkäystä länteen. Koko itäblokin sotilaallinen suunnittelu tähtäsi 1950-luvulla puolustautumiseen lännen yllätyshyökkäystä vastaan. Neuvostoliiton asevoimilla oli kylläkin hyökkäyskykyä, mutta pienissä liittolaismaissa valmistauduttiin vain oman alueen puolustamiseen. Tilanne muuttui vasta 1960-luvulla, jolloin koko Varsovan liitossa omaksuttiin hyökkäyksellinen doktriini. Sen tarkoituksena oli sodan sattuessa tai sen välittömästi uhatessa aloittaa mahdollisimman nopea hyökkäys länteen, jotta Yhdysvallat ei ehtisi käyttää ydinaseitaan eikä saada paikalle Atlantin takaisia vahvennuksia.

Neuvostoliitossa arvioitiin 1950-luvun alussa, että tilanne kehittyisi erityisen vaaralliseksi vuonna 1954. Silloin Yhdysvallat oli saamassa strategiset ilmavoimansa varustetuksi vetypommeilla, jotka olivat tuhat kertaa Hiroshiman pommia voimakkaampia, eikä Neuvostoliitolla ollut keinoja torjua massiivista ydinasehyökkäystä.
Pian kävikin ilmi, että tuo Moskovassa syntynyt uhkakuva oli oikeutettu. Yhdysvallat sai valmiiksi laajan tukikohtien verkoston Neuvostoliiton ympärille, ja se piti 1950-luvun puolivälistä alkaen noin 1000 pommikonetta jatkuvasti valmiina hyökkäämään Neuvostoliiton kohteisiin. Elettiin amerikkalaisen “massiivisen vastaiskun” doktriinin päiviä, jolloin Yhdysvallat ilmoitti vastaavansa kaikkiin itseensä tai liittolaisiin kohdistuviin hyökkäyksiin tarvittaessa täysimittaisella ydinaseiskulla Neuvostoliittoon.

Toisaalta Stalinin kuolema vuonna 1953 ja kohta sen jälkeen aikaansaatu kansainvälisen politiikan “suojasään” vaihe vähensivät poliittista jännitystä Euroopassa. Siitä huolimatta sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat jatkoivat myös liennytyskaudella varusteluohjelmiaan ja ylläpitivät korkeaa sotilaallista toimintavalmiutta.
Dramaattisin ja poliittisesti merkittävin oli vuonna 1950 Yhdysvalloissa tehty.

Neuvostoliiton maailmanherruuspyrkimyksiä korostanut uhka-arvio kansallisen turvallisuusneuvoston asiakirjassa NSC-68. Lännessä vallinnut yleinen käsitys kuvastui selvästi Suomessakin julkaistuissa katsauksissa. (Ks. esim. Tauno Kuosa, Oman aikamme maailmantapahtumat I, 1945 – 1953, WSOY, 1962, jonka alaotsikkona oli “Hyökkäävä kommunismi”).


Lähteet: Vojtech Mastny, The Cold War and Soviet Insecurity. The Stalin Years (Oxford University Press, 1996), A Cardboard Castle? An Inside History of the Warsaw Pact 1955 - 1991 (Budapest 2005), Parallel History Project: http://www.php.isn.ethz.ch/lory1.ethz.ch/index.html, Peter Lunak, “Reassessing the Cold War alliances”, NATO Review 4/2001. Saatavilla myös internetissä: http://nato.int/docu/review/2001/0104-09.htm.