Neuvostoliiton asevoimissa sodan päättyessä oli noin 11,4 miljoonaa sotilasta, joista kenttäarmeija käsitti noin 6,5 miljoonaa henkeä. Sotatoimiyhtymiä oli 488 divisioonaa ja 35 panssariarmeijakuntaa, taistelupanssarivaunujen määrän ollessa noin 15 000. Kotiuttamisen jälkeen vuonna 1948 kokonaisvahvuus oli noin 2,5 - 2,8 miljoonaa sotilasta ja yhtymien määrä noin 175 divisioonaa (arviolta 105 jalkaväkidivisioonaa, 35 mekanisoitua ja 20 panssaridivisioonaa).

Kylmän sodan kiristymisen myötä Neuvostoliiton asevoimien kokonaisvahvuus kohosi vuonna 1953 jo kuuteen miljoonaan sotilaaseen. Vuonna 1946 uudistusohjelma alkoi yhdistämällä erilliset hallinnolliset yksiköt “puna-armeija” ja “punalaivasto” yhtenäiseksi voimaksi, puolustusministerin ja yleisesikunnan alaisiksi “Neuvostoliiton asevoimiksi”. Nämä järjestelyt vastasivat poliittisella puolella toteutettua “kansankomissaarien neuvoston” muuttamista Neuvostoliiton hallitukseksi, jossa kansainväliseen tapaan oli ministereitä. Stalinismin soveltamista sen sijaan kuvasti puolueen vallan vahvistaminen asevoimien kontrolloimisessa.

Asevoimia ryhdyttiin muutenkin muuttamaan suurvallan tehtäviin paremmin sopiviksi. Armeijan liikkuvuuden parantamiseksi jalkaväkiyhtymät varustettiin panssarivaunuilla ja moottoriajoneuvoilla. Ilmavoimien ja merivoimien kalustoa uusittiin 1940-luvun lopulla teknisen kehityksen mukaisesti ja käyttäen hyväksi saksalaisilta saatua sotasaalista. Uudistustyön päämääränä 1950-luvulla oli ennen kaikkea saavuttaa kyky käydä ydinsotaa Yhdysvaltoja vastaan. Ensiksi piti pystyä torjumaan Yhdysvaltojen ilmavoimien yllätyshyökkäys, jollainen oli arvion mukaan uhkaamassa milloin tahansa.

Ilmavoimat saivat uusia suihkumoottorisia hävittäjiä siten, että niitä oli vuonna 1951 yhteensä hieman yli 1 500 kappaletta, enimmäkseen mallia MiG-15. Vuonna 1954 hävittäjien määrä oli jo yhteensä 3 600, joista uusimpien MiG-15 ja MiG-17 -mallien osuus oli noin 70 prosenttia. Merivoimille rakennettiin kymmeniä uusia sukellusveneitä, jolloin ne saivat kyvyn ryhtyä taisteluun Yhdysvaltojen laivastoa vastaan Atlantilla.

Ilmapuolustuksessa etusijan sai Moskovan suojaaminen. Siihen käytettiin erittäin paljon resursseja. Sodan päättyessä Moskovaa suojasi 340 ilmatorjuntapatteria, joissa oli yhteensä 1439 raskasta ja 600 kevyttä tykkiä. Vuonna 1948 Moskovan ilmapuolustuksessa oli 28 000 sotilasta, 635 lentokonetta, 992 ilmatorjuntatykkiä ja 174 tutkaa. Vuonna 1953 Moskovaa puolusti ilmahyökkäyksiä vastaan 76 000 sotilasta, 893 lentokonetta, 2300 ilmatorjuntatykkiä ja 111 tutkaa. Muutaman vuoden kuluessa ilmatorjuntatykit korvattiin ohjuksilla.

Tärkeitä puolustettavia kohteita olivat myös Baku (öljyalueet) ja Leningrad, jonka ilmapuolustuksessa vuonna 1953 oli 33 000 sotilasta, 256 lentokonetta, 950 ilmatorjuntatykkiä ja 52 tutkaa.

Kallein ja samalla tärkein uudistusohjelma oli kuitenkin strategisten ilmavoimien ja ohjusjoukkojen kehittäminen. Siinä edettiin 1950-luvun puoliväliin mennessä tavoitteeseen, joka oli ydinasepelotteen ulottaminen koko Länsi-Eurooppaa koskevaksi. Neuvostoliitto saavutti kyvyn kuljettaa ydinräjähteitä myös Yhdysvaltojen kotialueille käytännössä vasta 1960-luvulla. Siihen asti Yhdysvallat oli täysin ylivoimainen ydinaseistuksen alalla.


Lähteet: Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa (2003), s. 88 - 96; David Miller, The Cold War. A Military History (2001), s. 99 ja 127 - 128; Albert Seaton - Joan Seaton, Soviet Army 1918 to the Present (1986), s. 148 - 177 ja Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 44 - 47 ja 64. Internetissä: https://www.wilsoncenter.org/sites/default/files/CWIHP_Bulletin_4.pdf, https://en.wikipedia.org/wiki/Soviet_Armed_Forces, https://www.rand.org/content/dam/rand/pubs/notes/2007/N2859.pdf.