Neuvostoliiton miehitysvyöhyke itäisessä Saksassa riisuttiin sodan päätyttyä tehokkaasti raskaasta teollisuudesta, sillä Neuvostoliittoon kuljetettiin sotakorvauksena yli 1 000 teollisuuslaitosta, ja sen lisäksi 200 laitosta otettiin suoraan Neuvostoliiton omistukseen. Toisaalta Itä-Saksassa oli verraten tehokas maataloustuotanto, joten väestö kyettiin ruokkimaan.
Yhteiskunnan muuttaminen sosialistiseksi alkoi kohta sodan päätyttyä, mutta se vei aikaa useita vuosia. Johtavaksi puolueeksi nousi sosialistinen yhtenäispuolue (SED), joka oli selvästi kommunistinen, ja muut pakotettiin sen kanssa yhteistoimintaan. Vuonna 1948 aloitettiin talouden sosialisointiohjelma, jolloin teollisuuslaitokset julistettiin “kansan omaisuudeksi” (Volkseigentum) ja myös pienyrittäjät joutuivat liittymään osuuskuntiin.

Samanaikaisesti kun lännessä vuonna 1949 perustettiin Saksan liittotasavalta, myös idässä valmisteltiin oman valtion perustamista. Saksan demokraattisen tasavallan (Deutsche Demokratische Republik, DDR) valtiosääntö tuli voimaan 7. lokakuuta, jota pidettiin DDR:n perustamispäivänä. Uuden valtion pääkaupungiksi määrättiin Berliini, pääministeriksi valittiin Otto Grotewohl ja presidentiksi Wilhelm Pieck.

Todellista valtaa käytti kuitenkin kommunistinen puolue, SED, jonka pääsihteeriksi valittiin vuonna 1950 Walter Ulbricht. Hän ei aikaillut stalinistisen komennon toteuttamisessa. DDR oli jo syntyessään selvästi poliisivaltio, jonka sisäistä turvallisuutta valvomaan perustettiin oma ministeriö (Ministerium für Staatssicherheit), jonka alaisena toimi salainen poliisi (Stasi).

DDR:n talous oli heti suurissa vaikeuksissa, ja ihmisiä siirtyi joukoittain länteen. Vielä 1950-luvulla se oli helppoa, sillä rajalla ei ollut yhtenäisiä esteitä tai muureja. Stalinin kuoleman jälkeen keväällä 1953 itäsaksalaiset luulivat, että olot helpottuisivat. Myös Moskova painosti Ulbrichtia helpottamaan elinehtoja, mutta Itä-Berliinin hallitus ei siihen kyennyt. Seurauksena oli monessa Itä-Saksan kaupungissa kansannousu, joka 17. kesäkuuta pakotti Ulrichtin hakemaan apua neuvostojoukkojen päämajasta ja pyytämään panssareita kukistamaan kapinan. Sen jälkeen Neuvostoliitto lopetti sotakorvausten ottamisen Itä-Saksasta ja työnormeja hieman helpotettiin, mutta se ei paljon helpottanut yhteiskunnallista tilannetta.

Länsi-Saksan houkuttelevuus kasvoi kaiken aikaa, mikä johti DDR:n hallituksen vaikeuksiin ja aiheutti 1950-luvun lopulla jälleen Berliinin asemaa koskevia kriisejä. Kylmän sodan tärkein rintamalinja pysyi pitkään Saksassa, ja siitä aiheutui vaikeuksia myös Suomelle.


Lähteenä mm: Seppo Hentilä, Kaksi Saksaa ja Suomi (2003), s. 22 - 23 ja 25 - 32 ja Pekka Visuri - Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (1992), s. 104 - 111.