Urho Kekkonen hävisi presidentinvaalit vuonna 1950 selvästi mutta sai tarpeellista kokemusta seuraavaa kierrosta varten. Hän toimi silloin eduskunnan puhemiehenä, mistä oli hyötyä uuden hallituksen tunnusteluvaiheessa. Kekkosen valinta hallituksen muodostajaksi ei ollut itsestään selvä, mutta monien vaiheiden jälkeen Paasikivi nimitti hänet pääministeriksi.

Kekkosen ensimmäinen hallitus oli pohjaltaan heikko, vaikkakin suoriutui kohtalaisen hyvin tehtävistään, erityisesti idänkaupan vakiinnuttamisesta. Vuoden 1950 alusta toimintansa aloittanut Kekkosen laajapohjaisempi toinen hallitus (“punamultahallitus”) aloitti yhteistyön sosiaalidemokraattien kanssa huolimatta monien oikeistosiiven “asevelisosialistien” vastarinnasta. He näkivät jo Kekkosen olevan “kuningastiellä” kohti presidentinvaaleja ja pyrkivät sen katkaisemiseen kaikin keinoin. Samaa tavoittelivat monet porvarillisten puolueiden Kekkos-vastustajat, joten ilma oli sakeana Kekkosta parjaavista huhuista.

Vallankäyttönsä Kekkonen perusti paljolti eri puolueiden piiristä hankittujen “luottomiesten” käyttöön. Heitä olivat aluksi talousasioissa tärkeät Sakari Tuomioja ja Teuvo Aura edistyspuolueesta sekä sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Emil Skog. Kekkosta vastustettiin vielä 1950-luvun alussa myös omassa puolueessa maalaisliitossa, mutta vastarinta heikkeni nopeasti. Taitavana poliittisena taktikkona Kekkonen päihitti vastustajan toisensa jälkeen käyttäen vaihtelevia menetelmiä, jolloin puhuttiin “Kekkosen konsteista”.

Kekkonen onnistui saamaan jo ensimmäisen hallituksensa aikana Neuvostoliiton tuen, ja hän säilytti sen eräistä kriittisistä vaiheista huolimatta. Sisäpoliittisesti kommunistit olivat Kekkosen vastustajia, mutta muutamilla ulkopoliittisilla aloitteilla hän liennytti suhteita äärivasemmistoon. Tässä tarkoituksessa Kekkonen muun muassa allekirjoitti rauhanpuolustajien vetoomuksen Paasikiven estelyistä huolimatta. Toisaalta Paasikivi oli Kekkosen ulkopoliittisen aloitteellisuuden takana esimerkiksi Pohjolan puolueettomuutta ehdottaneessa “pyjamantaskupuheessa” vuonna 1952.

Presidentti Paasikivi alkoi pitää Kekkosta mahdollisena seuraajanaan heti viimeisen kautensa alkaessa. Paasikivi “luennoi” oppilaalleen ulkopolitiikasta ja historiasta ja kysyi myös mieluusti Kekkosen mielipiteitä. Ilman presidentin tahtoa ei Kekkosta olisi viiden vuoden aikana nimitetty viidesti pääministeriksi ja kerran ulkoministeriksi. Myös Neuvostoliiton hallitus hyväksyi hänet jatkamaan “Paasikiven linjaa” ja vaikutti aktiivisesti presidentinvaaliin vuonna 1956 saadakseen mieleisensä linjan jatkumaan.


Lähteinä mm: Kari Hokkanen, Kekkosen maalaisliitto 1950- 1962. Maalaisliitto-Keskustan historia 4 (2002), s. 51 - 331; Lasse Lehtinen, Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944 - 1981 (2002), s. 180 - 271; Tuomo Polvinen, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 5, 1948 - 1956 (2003), s. 74 - 256; Jukka Seppinen, Urho Kekkonen - Suomen johtaja (2004), s.173 - 236; Juhani Suomi, Kuningastie. Urho Kekkonen 1950 - 1956 (1990).