Toisen maailmansodan päätyttyä Suomen sotilaspoliittinen asema oli muuttunut perusteellisesti siitä, mikä oli ollut itsenäisyyden alusta alkaen toteutettujen puolustusjärjestelyjen pohjana. Neuvostoliiton kohottua koko Itämeren alueen mahtivaltioksi oltiin Suomessa verraten yleisesti sitä mieltä, ettei maanpuolustusta enää kannattanut rakentaa idästä suuntautuvan hyökkäyksen torjuntaan. Myös yhteiskunnassa laajalle levinnyt sotaväsymys kyseenalaisti yleensäkin puolustuskyvyn ylläpidon järkevyyden, mihin liittyen ajateltiin, että liikenevät rahat ja työvoima piti käyttää jälleenrakennukseen.

Paasikiven johtaman hallituksen piirissä nähtiin kuitenkin tarve säilyttää tilanteen vaatimuksia vastaava puolustuskyky. Siksi valtioneuvosto asetti toukokuussa 1945 komitean, jonka tehtäväksi määrättiin “tutkia maanpuolustuksen nykyisen järjestelyn tarkoituksenmukaisuutta sekä valmistaa ehdotus sen uudelleenjärjestelyksi, mikäli aihetta on”. Työssä oli otettava huomioon maan taloudellinen kantokyky ja muuttuneet yleiset olosuhteet.

Komitea nimettiin 1920-luvulla toimineen edeltäjänsä mukaan puolustusrevisioksi. Se aloitti toimintansa kesäkuussa 1945 ja jätti lopullisen mietintönsä vasta vuonna 1949. Välillä piti odotella muun muassa Pariisin rauhansopimuksen valmistumista vuonna 1947, ja myös seuraavana vuonna solmitun yya-sopimuksen vaikutuksien pohtiminen vaati oman aikansa.

Puheenjohtajaksi nimitettiin Helsingin apulaiskaupunginjohtaja J.W. Keto, joka oli juuri loikannut sosiaalidemokraateista SKDL:än mutta oli toisaalta jo ennen sotaa tunnettu maanpuolustusmyönteisyydestään. Kedon kuoleman jälkeen vuonna 1947 puheenjohtajaksi tuli siihenastinen varapuheenjohtaja, pääjohtaja, eversti (evp.) Toivo Veistaro. Jäsenistä kuusi oli kansanedustajia (2/SDP, 2/SKDL, 1/maalaisliitto ja 1/RKP) ja viisi upseereita, joista yksi oli eronnut vakinaisesta palveluksesta. Komitean jäsenistö ehti työn aikana vaihtua melko perusteellisesti, mutta voimasuhteet säilyivät pääpiirtein samoina. Puolustusvoimien palveluksessa olevista upseereista kenraalimajuri K.A. Tapola osallistui koko ajan aktiivisesti komitean työhön ja vaikutti merkittävästi tuloksiin.

Vuoden 1946 loppuun mennessä komitea ehti pitää 204 kokousta ja julkaista useita väliraportteja, muun muassa asevelvollisten palvelusajan väliaikaisesta järjestelystä ja puolustusvoimien kasvatustyöstä. Mietintö julkaistiin tärkeimmiltä osiltaan kahdessa erässä (asevelvollisuusasiat 18.11.1948, pääosa 10.3.1949 ja lisäksi kesällä 1949 erillisiä liitteitä). Viimeiset kokoukset puolustusrevisio piti syksyllä 1949.

Sotilaspoliittisia tekijöitä puolustusrevisiolle kesällä 1945 selvittäneen jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin muistion mukaan pohjoiset alueet olivat tulossa suurvaltastrategisesti tärkeiksi. Suomen olisi edullista pyrkiä oma-aloitteisesti sopimukseen yhteistoiminnasta Neuvostoliiton kanssa, jolloin venäläisiä reservejä voitaisiin mahdollisesti käyttää Suomenkin suuntaan. Sotilasjohto oli Heinrichsin kertoman mukaan jo esittänyt yhteistoimintaa Suomenlahden meripuolustuksessa. Puolustusliitto ei kuitenkaan olisi intressien erojen vuoksi suositeltava eikä ilmeisesti Neuvostoliiton kannalta myöskään entisen vihollismaan kanssa vielä mahdollinen. Yhteistoimintasopimuksessakaan ei saisi mahdollistaa suomalaisten joukkojen käyttöä Suomen alueen ulkopuolella. Ehtona sopimukselle olisi myös rauhansopimuksen solmiminen.

Mietintöä varten valmistettiin laaja sotilasmaantieteen ja uusien sotateknisten tekijöiden selvitys ja hankittiin tietoja muun muassa erilaisista sotalaitosratkaisuista. Kuitenkin ajatus puolustusliitosta tai muusta sotilaallisesta yhteistoiminnasta Neuvostoliiton kanssa pysyi komitean työskentelyssä yhä keskeisellä sijalla. Sotilasjäsenet korostivat toisaalta johdonmukaisesti puolueettomuuden etuja ja sen vaatimuksia puolustukselle.

Työskentelyilmapiiri puolustusrevisiossa oli kaikkiaan hyvä, vaikka sisäpoliittinen tilanne maassa oli vaikea. Jäsenet luonnollisesti edustivat pääasiassa taustaryhmiensä valmisteltuja mielipiteitä, jotka erosivat toisistaan monissa asioissa, mutta keskeisistä periaatekysymyksistä vallitsi pitkälle menevä yksimielisyys. Kukaan ei esimerkiksi esittänyt puolustusvoimien lakkauttamista tai edes olennaista heikentämistä, vaikka sellaisia vaatimuksia näkyi runsaasti julkisuudessa. Puolustusmäärärahojen säästöehdotuksia perusteltiin vaikealla taloudellisella tilanteella ja sodanjälkeisillä erikoisolosuhteilla. Aikaa myöten kommunistit pettyivät puolustusrevisioon, kun heidän ajamiaan uudistuksia viivytettiin ja puolueen vaikutusvalta muutenkin oli jyrkässä laskussa.

Puolustusvoimien johdon piirissä valmisteltiin puolustusrevisiolle kannanottoja, esimerkiksi asevelvollisuusajan pituudesta, organisaatioista ja puolustusdoktriinista. Todettiin muun muassa, että uudet aseet (esimerkiksi suihkumoottoriset lentokoneet ja atomipommi) oli otettava huomioon, mutta ne eivät silti mullistaisi ainakaan lähiaikoina sodankäynnin periaatteita. Tarvittiin edelleen puolustusvalmiutta (lähinnä suojajoukoilla), ja olisi edullista siirtyä alueelliseen puolustusjärjestelmään, koska taistelut voivat alkaa nopeasti laajoilla alueilla. Lisäksi kokonaismaanpuolustuksen eri toimialojen johto voitiin yhdistää esimerkiksi läänien puitteissa. Hahmoteltu kehitys korostaisi myös aluejärjestön (sotilaspiirien ja sotilasläänien) merkitystä ja puolsi sen yhdistämistä samaan kokonaisuuteen joukko-osastojen kanssa.

Aluejärjestön asema ja samalla liikekannallepanotehtävien tärkeys säilyivät kiistanalaisina lähes koko puolustusrevision työskentelyn ajan. Vasemmisto vastusti sotilaspiirien säilyttämistä pitäen aluejärjestöä uusissa oloissa tarpeettomana ja lähinnä lakkautetun suojeluskuntajärjestön jatkeena, sisäpoliittisesti oikeiston kontrolloimana organisaationa.

Rauhansopimuksen solmiminen helmikuussa 1947 ei poistanut epävarmuutta vahvuusrajoitusten ja "ylimääräisen sotakaluston" luovutusvelvollisuuden käytännön merkityksestä. Puolustusrevisio tulkitsi kuitenkin vahvuuden ylärajan 41 900 miestä tarkoittavan vain rauhanajan puolustusvoimia, joten sodan ajan joukkoja varten tuli kouluttaa mahdollisimman suuri reservi.

Valmistellessaan kannanottoa asevelvollisuuslakiin komitea hankki laajat selvitykset sekä sotalaitosjärjestelmään että palvelusajan pituuteen vaikuttavista tekijöistä. Vertailussa oli voimassaolevaan kaaderiperustaiseen järjestelmään erityisesti miliisijärjestelmä, joka oli käytössä lähinnä Sveitsissä. Siirtymistä ammattiarmeijaan ei pidetty lähemmän tutkimisen arvoisena. Yksimielisyys saavutettiin siitä, ettei käytössä olleeseen puolustuslaitosjärjestelmään ollut tarpeen tehdä suuria muutoksia. Kaikki kannattivat "kansanarmeijaa", ja puolustusvoimien "kansanomaisuus" oli erityisesti vasemmiston edustajien mielestä korostamisen arvoinen asia myös tulevaisuutta varten. Lisäksi käsiteltiin naisten asepalveluskysymystä ja yleensäkin vapaaehtoisen palveluksen järjestämismahdollisuuksia, eikä mitään periaatteellisia esteitä niille havaittu, mutta noiden asioiden ratkaisun todettiin tulevan ajankohtaiseksi vasta myöhemmin.

Puolustusrevision mietinnössä 10.3.1949 esitettiin maan jakamista seitsemään maanpuolustuslääniin, jotka olisivat saaneet alueellisen vastuun kaikista puolustusvalmisteluista ja tarvittaessa myös sotatoimien aloituksesta. Pyrkimyksenä oli saada niille kullekin jalkaväkirykmentti, jääkäripataljoona sekä tykistöä ja ilmatorjuntaa. Rauhanaikaisina yhtyminä oli kuitenkin tarkoitus säilyttää kolme divisioonaa (esikunnat Oulussa, Turussa ja Kouvolassa). Sen sijaan jo väliaikaisesti lakkautettua armeijakunnan esikuntaa ei katsottu enää tarvittavan maavoimien esikuntana.

Maanpuolustuksen järjestäminen alueellisen puolustuksen periaatteella oli siis selvästi puolustusrevision tähtäimessä, vaikka mietinnössä ei haluttukaan luopua vanhoista yhtymien nimistä. Toinen silmiinpistävä piirre oli puolustuksen symmetrisyyden korostaminen, sillä esitykseen sisältyi joukkojen uudelleensijoituksia läntiseen ja pohjoiseen Suomeen. Siirtoihin ei kuitenkaan ollut varoja, joten suunnitelma alkoi toteutua vasta vuosien päästä.

Ylimmän johdon järjestelyyn puolustusrevisio ei esittänyt suuria muutoksia. Puolustusministeriön toimivaltaa ja resursseja piti jossain määrin vahvistaa, ja lähinnä hallituksen ministereistä kokoonpantava puolustusneuvosto tuli perustaa tasavallan presidentin avuksi maanpuolustuksen yleissuunnittelua varten. Lisäksi esitykseen sisältyi puolustusvoimien neuvottelukunnan perustaminen huolehtimaan erityisesti maanpuolustuksen henkisestä tuesta.


Lähteenä Pekka Visuri, Puolustusvoimat kylmässä sodassa (1994), s. 56 - 62 ja siinä mainitut arkistolähteet. Ks. myös Vilho Tervasmäki, Puolustushallinto sodan ja rauhan aikana 1939 - 1978 (1978), s. 257 - 263.