Suomen kauppapolitiikan oli pakko sopeutua kylmän sodan maailmaan, jota hallitsi kaksi vastakkaista blokkia. Lännessä vuonna 1947 aloitettua Euroopan jälleenrakennusohjelmaa (Marshall-apua) hallinnoimaan perustettiin OEEC, ja itäblokkiin muodostettiin vuonna 1949 Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto (SEV), josta lännessä käytettiin nimitystä Comecon.

Suomi liittyi YK:n puitteissa vuonna 1950 tehtyyn GATT-sopimukseen, jolla alennettiin yleisesti tulleja. Ulkomaankaupan säännöstelyn vuoksi sen vaikutus Suomessa jäi aika pieneksi. Tullimaksut pysyivät edelleen korkealla tasolla verrattuna aikaan ennen toista maailmansotaa. Suomessa tullit ja tuontimaksut olivat vuonna 1956 yli 20 prosenttia tuonnin arvosta.

Koska Suomen oli 1950-luvun kireässä tilanteessa mahdotonta liittyä idän ja lännen kauppaorganisaatioihin, pyrittiin kilpailuasema varmistamaan erillissopimuksilla. Idänkauppaa tehtiin yleensä vaihtoperiaatteella ja pitkien runkosopimusten puitteissa. Neuvostoliiton kanssa solmittiin vuonna 1950 ensimmäinen viisivuotinen kaupan runkosopimus.

Läntisen OEEC:n maiden kanssa Suomi muodosti vuonna 1957 Helsinki-klubin, jonka puitteissa osapuolet saivat tasavertaisen aseman toisiinsa nähden. Tuolloin OEEC-maiden tuonnista Suomeen vapautettiin noin 75 prosenttia.

Euroopan talousyhteisön (EEC:n) perustaminen Rooman sopimuksella vuonna 1957 aiheutti Suomellekin uuden tilanteen, joka vaati jälleen erityisiä ratkaisuja. EEC:n ulkopuolelle jääneiden läntisen Euroopan maiden kesken perustettiin vuonna 1960 seitsemän maan vapaakauppa-alue Efta. Suomen kannalta hankalaa oli, että pahin kilpailijamaa Ruotsi liittyi Eftaan, joten myös suomalaiselle vientiteollisuudelle oli pyrittävä saamaan tasavertaiset asemat. Suomen suhteiden järjestelystä Eftaan tuli 1960-luvun alun tärkeimpiä ulkopolitiikan ongelmia, joka kuitenkin ratkaistiin nopeasti käytännöllisellä tavalla tekemällä Suomelle erillinen assosiaatiosopimus FINEFTA.

Suomen ulkomaankauppa vapautui säännöstelystä hieman muita itäblokin ulkopuolisia maita hitaammin, mutta tehdyt erillissopimukset olivat suomalaiselle teollisuudelle edullisia. Ne jopa houkuttelivat jatkamaan ulkomaankaupan sääntelyä pitemmän aikaa, kuin olisi kilpailukyvyn kehittämisen kannalta ollut suotavaa.


Lähteinä mm: Riitta Hjerppe, “Ulkomaankauppa alimmillaan sodan ja säännöstelytalouden aikana”, teoksessa Suomalaisten tarina 3 (1993), s. 159 - 167; Tuomas Keskinen, Idänkauppa 1944 - 1987 (1987); Tapani Paavonen, Suomalaisen protektionismin viimeinen vaihe (1998), s. 72-305 ja “Reunalta keskiöön” teoksessa Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia (2005), s. 225 - 233 ja Erkki Pihkala, “Ulkomaankauppa ja ulkomaiset maksusuhteet”, teoksessa Suomen taloushistoria 2 (1982), s. 370 - 386.