Presidentti Paasikivi kirjasi kautensa loppuvuosina käymiään keskusteluja päiväkirjoihin. Niistä käy ilmi, että hän selvitti pienelle piirille ajatuksiaan turvallisuuspolitiikan hoidosta. Vastaavia linjauksia esiintyi myös julkisissa puheissa, mutta niiden ydinsanomaa oli usein vaikea erottaa poliittisten kohteliaisuuksien ja henkevien sanankäänteiden seasta.

Paasikiven testamentilliset mietteet ja ohjeet saattoivat olla hyvin käytännöllisiä tai filosofisia linjauksia, jolloin pohdinnan kohteina olivat vaikkapa suurvaltojen ja pienten maiden toimintalogiikan erot ja historian kulkuun vaikuttavat tekijät. Seuraavassa keskitytään eräisiin käytännöllisiin kysymyksiin ulko- ja sotilaspolitiikan alalta.

Ulkopolitiikassa Paasikivi ei poikennut kannastaan, jonka mukaan kaikkea hallitsevana oli kysymys suhteista Neuvostoliittoon. Se oli läheinen naapuri ja kiistaton Itämeren alueen mahtivaltio. Kuitenkin hänen käsityksensä mukaan hyviä suhteita itään oli käytettävä liikkumavaran lisäämiseen suhteissa länteen. Jos tuli eteen suurvaltakiistaan liittyvä asia, Suomen piti pysyä siitä erossa tai myötäillä varovasti Neuvostoliiton kantaa.

Maanpuolustuksen rauhan ajan toiminnan perusteet alkoivat olla 1950-luvun puolivälissä jo tyydyttävässä kunnossa. Oli saatu aikaan asevelvollisuuslaki ja puolustusvoimien uusi organisaatio sekä aloitettu perushankinnat. Yya-sopimus kuitenkin varjosti näkymiä.

Tammikuussa 1954 Paasikivi sanoi pääministeri Tuomiojalle ja ulkoministeri Törngrenille, että yya-sopimuksen jatkon yhteydessä pitäisi varmistaa avunannon ehtona olevan Suomen pyynnön. Hän viittasi myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan mietintöön keväältä 1948, jonka mukaan avunpyyntö olisi mahdollinen vain eduskunnan suostumuksella. Samassa keskustelussa Paasikivi korosti puolustusneuvoston perustamisen tarvetta.

Paasikivi varoi Suomen liiallista kauppapoliittista sitomista Neuvostoliittoon. Hän halusi myös edelleen välttää Suomen lähentämistä itään sotilaspoliittisesti.

Syyskuussa 1954 hallituksen vuodeksi 1955 laatiman budjetin esittelyn yhteydessä Paasikivi kehotti ottamaan lukuun sodan mahdollisuuden ja sanoi lopuksi: "Jos sota syttyy, niin meidän asemamme tulee olemaan hyvin vaikea. Mutta minun käsitykseni taas on, että mitä parempi puolustuslaitos meillä on, sen suuremmat mahdollisuudet meillä on välttää venäläisten okkupatiota (miehitystä). Sen tähden armeijaa ei saa päästää rappeutumaan." Päiväkirjaansa Paasikivi kirjoitti vielä omana kommenttinaan: "On hyvä, että Skog, sosialidemokraattinen puolustusministeri, harrastaa todella puolustuslaitoksen asiaa."

Paasikivi oli sitä mieltä, että yya-sopimusta tuli jatkaa vain tietyin ehdoin. Kekkoselle hän totesi 30.12.1954, että olisi saatava tarkennetut määräykset avunannosta ja "sondeerattava" Karjalan rajakysymystä. Lisäksi hän sanoi: "Olisi saatava pois rauhansopimuksesta rajoitukset tai osa niitä, jotka koskevat puolustuslaitoksemme suuruutta ja laatua. (Mieluummin kaikki rajoitukset pois.)"

Ulko- ja puolustuspolitiikan peruslinja Paasikivellä oli johdonmukaisesti yhä sama kuin kohta yya-sopimuksen solmimisen jälkeen, joskin sävy koko ajan terävöityi. Viimeisenä presidenttivuotenaan hän antoi tärkeiksi seuraajiksi katsomilleen henkilöille ohjeita "poliittisena testamenttina". Urho Kekkoselle Paasikivi sanoi 14.1.1955: "Teidän minua nuorempaan polveen kuuluvien täytyy keskenänne avonaisesti ja perinpohjaisesti harkita ja miettiä näitä asioita, erityisesti Suomen puolustuskysymystä. Tietysti tärkeintä meille on noudattaa oikeata ja hyvää politiikkaa Venäjään nähden. Taistelussa emme voi lyödä Venäjän monimiljoonaista armeijaa. Mutta me lähdemme siitä, että myös venäläiset noudattavat sopimuksia eivätkä tahdo meitä hävittää. Mutta meidän on myös ajateltava sitä mahdollisuutta, että venäläiset eivät pidä sopimuksia. Nykyaikana on maailmassa vallalla valta- ja voimapolitiikka (power politics)."

Puolustusministeri Skogille ja kenraali Heiskaselle Paasikivi sanoi 18.1.1955: "..Tosin meille on tärkeintä, että noudatamme oikeata ulkopolitiikkaa, mutta hyvä vaikka pieni armeija on meille tärkeä, sillä mitä paremmin itse kykenemme täyttämään velvollisuutemme sopimuksen mukaan, sen paremmin voimme pitää asioiden johdon omissa käsissämme ja välttää vieraiden tänne tuloa. Sitä paitsi täytyy kaikilla olla se käsitys, että me emme tule ilman muuta alistumaan ja luopumaan vapaudestamme niin kuin tshekit, puolalaiset, unkarilaiset, romanialaiset ym."

Nuo Paasikiven keskustelut lähipiirinsä kanssa jäivät siis julkisuudelta salaan. Vasta hänen päiväkirjojensa julkaiseminen 1980-luvun puolivälissä paljasti turvallisuuspoliittisen ajattelun perustat. Siihen asti melko yleisesti oli vallalla käsitys, joka oli muodostunut harvoista muistelmista ja ennen kaikkea "Paasikiven-Kekkosen linjaa" muovanneiden kirjoittajien omista käsityksistä. Tavallisia olivat Paasikiven sanomiksi väitetyt, maanpuolustusta vähättelevät mielipiteet, esimerkiksi puheet puolustusvoimien tehtävästä pitää vain kansaa reippaalla mielellä.

Paasikiven kauden ulko- ja turvallisuuspolitiikka tuotti kaikkiaan hyvän tuloksen. Toisaalta sen toimivuutta vakavassa kansainvälisessä kriisitilanteessa ei jouduttu testaamaan. Paasikivi itse oli hyvin tietoinen suurista riskeistä, jotka maanpuolustuksen melko pitkälle viety laiminlyöminen sisälsi, mutta sisä- ja ulkopolitiikan asettaminen puolustuksen tehostamisen edelle oli niissä oloissa perusteltua.


J.K. Paasikiven päiväkirjat II, s. 438 (6.9.1954).
Kun Paasikiven päiväkirjoja 1980-luvun puolivälissä verrattiin jo aiemmin puheista julkaistuun kokoelmaan (Paasikiven linja I - II, WSOY, Porvoo 1956), ero suorastaan järkytti monia "linjan" retoriikkaan tottuneita. Todettiin, että päiväkirjat olivat “oikeat” muistelmat.