Tuskin on vallinnut erimielisyyttä siitä, että vuosi 1944 oli yksi Suomen historian taitekohdista. Neuvostoliiton kohoaminen toisen maailmansodan voittajaksi ja Itämeren alueen mahtivaltioksi muutti perustavasti Suomen geopoliittista ja geostrategista toimintaympäristöä, ja välirauhansopimukseen sisältyi määräyksiä, joilla valtaa Suomessa siirrettiin uusille yhteiskunnallisille voimille, lähinnä oikealta vasemmalle.

Neuvostoliiton ja kommunismin muodostama uhka “perinteiselle” suomalaiselle yhteiskunnalle oli ehkä suurimmillaan heti sodan jälkeen vuosina 1944 - 1948, mitä kuvastaa nimitys “vaaran vuodet”. Toisaalta syksyn 1944 jälkeen hallitusvaltaan kiinni päässeet ja vanhan “valkoisen vallan” aikana alistetussa asemassa olleet vasemmistolaiset saattoivat puhua vapautuksen tai toivon ajasta. Muutaman vuoden kuluttua alkoi silti levitä mieliala, ettei mitään syvällistä muutosta talouden ja yhteiskunnan alalla ollutkaan tapahtunut.

Vasta 1970-luvulla Suomessa yleistyi käsite “toinen tasavalta” kuvaamaan vuonna 1944 tapahtunutta muutosta. Nimitys viittasi ranskalaiseen tapaan luetella tasavallan eri vaiheita perustuslain muutoksien perusteella. Siellä oli ehditty siirtyä jo viidenteen tasavaltaan.

Käsitteen vastustajat pitivät “toista tasavaltaa” lähinnä Keskustapuolueen piirissä vallinneen K-linjan propagandana, jolla haluttiin korostaa Urho Kekkosen ansioita yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaajana. Nimitykseen liittyi yleistymisestä huolimatta samanlaisia ideologisia painotuksia kuin “vaaran vuosiin” tai “suomettumiseen”.

Aikaperspektiivin laajetessa on vallalle päässyt suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeisen jatkuvuuden korostaminen. Sitä voidaan perustella kansainvälisellä vertailulla, jolloin Suomen poikkeuksellisuus suhteessa toisen maailmansodan aikana miehitetyksi tulleisiin ja suuria mullistuksia kokeneisiin maihin tulee selvästi esille. Yhteiskuntakehityksen tasaista jatkuvuutta painottavia seikkoja on ennen kaikkea perustuslain säilyminen entisellään.

Myös sisäpoliittiset valtasuhteet pysyivät suunnilleen samoina, kun maalaisliitto/keskustan ja sosiaalidemokraattien yhteistyö, “punamulta”, kesti 1930-luvun lopulta alkaen lyhyitä katkoksia lukuun ottamatta puoli vuosisataa. On myös huomattava, että keskeiset valtiolliset instituutiot säilyivät koskemattomina sodan jälkeen, vaikka paine muutoksiin oli kova. Jatkuvuutta edustivat lisäksi ylimmät virkamiehet sekä tieteen, talouden ja tiedotusvälineiden vaikuttajahenkilöt, sillä heidän vaihtuvuutensa ennen 1960-lukua oli hyvin vähäistä. Vasta silloin alkoi suuri yhteiskunnallinen murros, jonka syntyyn talouden muuttuneet edellytykset ja suurten ikäluokkien tulo työelämään vaikuttivat merkittävästi.


Ks. esim. Paavo Kähkölä ym. Toinen tasavalta (1976).
Suuresta murroksesta 1960-luvulla lähemmin esim. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia (2004).