Puolustuskritiikki voimistui Suomessa 1960-luvun lopulla. Ilmiö oli kansainvälinen, sillä siinä yhdistyivät Vietnamin sodan, ydinaseiden ja imperialismin vastustaminen sekä muu poliittinen radikalisoituminen uusvasemmistolaisine virtauksineen. Puolustusvoimien kehittäminen hidastui myös valtiontalouden vaikeuksien vuoksi.

Tässä tilanteessa syntyi erityisesti puolustusneuvoston sihteeristön keskuudessa ajatus parlamentaarisen puolustuskomitean asettamisesta tekemään selvitystä maanpuolustuksen perusteista ja tilasta sekä ehdottamaan tarvittavia toimenpiteitä.

Parlamentaarinen puolustuskomitea työskenteli vuosina 1970 - 1971. Sitä seurasi vielä kaksi muuta komiteaa hieman erilaisin tehtävin. Suositukset tehtiin viisivuotiskausiksi kattaen siis pääpiirtein eduskunnan vaalikauden. Puolustuskomiteoiden kokoonpanoon kuului sekä kansanedustajia että puolueiden ja puolustushallinnon asiantuntijoita.

Puheenjohtajana kaikissa kolmessa puolustuskomiteassa toimi professori Jan-Magnus Jansson, joka poliittisesti edusti keskiryhmiin lukeutunutta ruotsalaista kansanpuoluetta. Komitean laajapohjaisuus antoi hyvät lähtökohdat esitysten läpimenolle hallituksessa ja eduskunnassa, joskaan kaikkia suosituksia ei otettu käsiteltäviksi eivätkä ohjelmat muutenkaan toteutuneet täydellisesti. Merkittävää kuitenkin oli, että mietinnöt julkaistiin, jolloin niistä voitiin keskustella avoimesti. Komiteoiden työskentelyä seurattiin lehdistössä verraten tiiviisti, vaikka käsiteltävänä olleet asiakirjat määrättiin salaisiksi.

Parlamentaarinen puolustuskomitea hyväksyi jatkokehittämisen pohjaksi jo 1960-luvun puolivälistä lähtien toteutetun alueellisen puolustuksen periaatteen. Esillä oli myös vaihtoehtoisia esityksiä, muun muassa nojautumisesta siviilivastarintaan, mutta ne eivät tulleet hyväksytyiksi.

Komitean suositusten pohjalta säädettiin laki puolustusvoimista vuonna 1974. Siinä puolustusvoimien päätehtäviksi määrättiin

- huolehtia valtakunnan maa- ja vesialueen sekä ilmatilan valvonnasta, yhteistoiminnassa muiden valvontaviranomaisten kanssa;
- turvata valtakunnan alueellinen koskemattomuus tarvittaessa voimakeinoja käyttäen; sekä
- puolustaa valtakuntaa ja sen oikeusjärjestystä sekä kansan elinmahdollisuuksia ja perusoikeuksia.

Aikaisemmin puolustusvoimien tehtävät oli määritetty vain asetuksilla, joten lain aikaansaaminen vakiinnutti toimintoja. Lain valmistelun yhteydessä eduskunnalla oli tilaisuus perusteellisesti keskustella maanpuolustuksen päämääristä ja puolustusvoimien roolista turvallisuuspolitiikan osana.

Myös puolustuskritiikki sai pontta, sillä komitean työssä tuli esille maailmankatsomuksellisia eroja. Vasemmistolaisen “uuden ulkopolitiikan” kannattajien taholla pidettiin puolustuksen tehostamispyrkimyksiä yya-sopimuksen hengen vastaisina ja epäiltiin niiden herättävän Neuvostoliitossa reaktioita. Myös ulkoministeri Väinö Leskinen arvosteli komitealle antamassaan lausunnossa laajaan reserviin perustuvan alueellisen puolustuksen tarkoituksenmukaisuutta yya-sopimuksen kannalta.

Paljolti vastauksena voimistuneeseen puolustuskritiikkiin perustettiin vuonna 1971 puolustuslaitoskomitea lainsäädäntöneuvos Lars Dufholmin puheenjohdolla tutkimaan ensi sijassa puolustusvoimien henkilöstökysymyksiä. Komitea teetti suuren määrän selvityksiä, mutta niiden pohjalta ei lopulta päädytty esittämään radikaaleja muutoksia Suomen puolustusjärjestelmään.

Puolustusvoimain komentajan tehtävät otti vastaan 14.3.1974 kenraali Lauri Sutela, joka oli toiminut pitkään keskeisissä viroissa Pääesikunnassa. Hän oli valmistellut myös useita puolustuspoliittisia esityksiä ja ohjelmia, joten tässä suhteessa uuden komentajan lähtökohdat olivat hyvät. Kenraali Sutela saikin nopeasti sekä tasavallan presidentin että kentän luottamuksen. Puolustuspoliittisesti ristiriitaisen 1960-luvun jälkeen puolustusvoimien asema turvallisuuspolitiikan kokonaisuudessa ja yhteiskunnassa alkoi kaikkiaan jo selvästi vakiintua.


Lähteet: Aimo Pajunen, “Tarvitaanko meillä parlamentaarista puolustuskomiteaa?”, Maanpuolustus 5/1968, s. 13-15; Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 207-236; Pekka Visuri, Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset (2003), s. 28-35; Pekka Visuri, Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella (2. p. 2010), s. 236-241; Ermei Kanninen, Suomen puolustus (1994), s. 55-58; Parlamentaarisen puolustuskomitean mietintö. Komiteanmietintö 1971:A 18; Puolustuslaitoskomitean mietintö Puolustusvoimat ja yhteiskunta 27.2.1976.