Presidenttikautensa alussa Mauno Koivisto vakuutteli, ettei hän aio muuttaa edeltäjänsä aikana vakiintunutta linjaa eikä anna muidenkaan tärvellä sitä. Vaalikamppailun aikana vastustajat olivat levittäneet käsitystä, että Koivistolla olisi ongelmia idänsuhteissa. Siksi hän aluksi pyrki vahvistamaan omaa asemaansa Neuvostoliiton johdon silmissä. Tähän liittyi jatkuvuuden vakuutus, mitä kuvasti myös esitys jatkaa yya-sopimusta useita vuosia ennen sen umpeutumista. Sopimusta jatkettiin Koiviston Moskovaan suuntautuneella vierailulla kesällä 1983, vaikka voimassaoloaikaa oli jäljellä vielä seitsemän vuotta.

Maaliskuun 1983 eduskuntavaalien jälkeen nimitetyn Kalevi Sorsan hallituksen ohjelmaan Koivisto määritti ulkopolitiikan Paasikiven ja Kekkosen johdolla toteutetun politiikan jatkamiseksi. Tällöin yya-sopimus todettiin Suomen ja Neuvostoliiton naapurisuhteiden perustaksi, ei siis koko ulkopolitiikan, kuten Neuvostoliitto halusi määritellä. Lisäksi hallitus ilmoitti, että Pohjolassa pidetään yllä hyviä naapurisuhteita ja pyritään säilyttämään alue kansainvälisen jännityksen ulkopuolella. Puolueettomuuspolitiikalla oli määrä lujittaa rauhaa sekä edistää kansainvälistä yhteistyötä ja ystävällisiä suhteita kaikkiin maihin.

Neuvostoliitossa havaittiin heti uudet painotukset yya-sopimuksen suhteen ja myös totuttujen määritysten puuttuminen. Hallitusohjelmassa ei enää esiintynyt sanontoja “Paasikiven - Kekkosen linja” eikä “aktiivinen ja rauhantahtoinen ulkopolitiikka”. Tästä syntyi erimielisyyttä, mutta tilanne ei silti ajautunut kriisiin. Koivisto joutui kuitenkin ottamaan Moskovan kritiikin huomioon käytännön toimissaan. Moskovassa vierailun jälkeen kesäkuussa 1983 julkaistussa tiedonannossa käytettiin yhä vanhoja muotoiluja, joiden mukaan Paasikiven - Kekkosen linja nojautui yya-sopimukseen ja Suomi pyrki edelleen harjoittamaan aktiivista ja rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa.

Käytännön toiminnassaan presidentti Koivisto vähitellen luopui monista vakiintuneista ulkopolitiikan alan muodoista, ja myös sisältöön tuli uusia painotuksia. Keväällä 1984 Koivisto päätti olla osallistumatta Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perinteiseen yya-sopimusjuhlaan. Edustaminen tuollaisissa yhteyksissä jätettiin hallituksen vastuulle. Koiviston “liturgiaa” välttelevää ja eräistä edeltäjänsä noudattamista muodoista poikkeavaa tyyliä nimitettiin “matalaksi profiiliksi”. Toisaalta ulkopolitiikan käytännön asioiden hoidossa suorat yhteydet länsimaihin lisääntyivät, mikä paljolti oli seurausta kansainvälisen politiikan luonteen muutoksesta. Koivisto puolusti tiukasti määritetystä doktriinista irtautumista yleisesti joustavuuden tarpeella ja myös varautumisella yllättäviin käänteisiin, jolloin kaavoihin sitoutumisesta voisi olla vahinkoa. Vähitellen aktiivisuus kansainvälisen aseidenriisunnan alalla sai yhä enemmän sijaa Koiviston ulkopolitiikassa.


Lähteinä mm. Osmo Apunen, Linjamiehet (2005), s. 313 - 342; Lauri Haataja, “Koiviston aika” teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia 4 (1992), s. 223 - 253; Jorma Kallenautio, Suomi kylmän rauhan maailmassa (2005), s. 409 - 441; Mauno Koivisto, Kaksi kautta I (1994), s. 1 - 313 ja Historian tekijät (1995), s. 1 - 280; Henrik Meinander, Tasavallan tiellä (1999), s. 448 - 471; Juhani Suomi, Pysähtyneisyyden aika (2005).