Paineiden kasvaessa Saksan yhdistymisen kiirehtimiseksi aloitettiin keväällä 1990 alustavat neuvottelut Länsi- ja Itä-Saksan sekä toisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä (ns. 2+4-neuvottelut), jotta voitaisiin sopia yhdistymisen toteutuksen ehdoista. Aluksi yhteydenotot olivat lähinnä kahdenvälisiä.

Vielä talvella Neuvostoliitto vastusti yhdistymisen kiirehtimistä, ja myös Ranska ja Iso-Britannia halusivat säilyttää Itä-Saksalla (DDR:llä) mahdollisimman suuren itsenäisyyden. Yhdysvallat oli myönteisempi yhdistymiselle mutta vaati Saksan pysymistä Naton jäsenenä.

Kevään kuluessa yhdistymisvaatimus sai vauhtia nimenomaan Itä-Saksasta, ja aloitettiin jo valmistelut yhteisen valuutta-alueen muodostamiseksi. Kuitenkin suurvallat pysyivät entisissä kannoissaan. Neuvostoliiton johto oli huolestunut erityisesti sisäpoliittisesta vastustuksesta ja joukkojensa poisvetämisen suurista kustannuksista. Paljolti arvovaltansa säilyttämiseksi ja kotimaan sisäpoliittisen kuohunnan estämiseksi Neuvostoliitto vaati Saksan mahdollisesti yhdistyessä sen neutraloimista ja merkittävää aseistariisumista. Myös Saksassa oltiin verraten yleisesti suostumassa näihin ehtoihin, jotta yhdistyminen tapahtuisi nopeasti.

Saksan liittotasavallan läntiset liittolaiset ja erityisesti naapurit havaittuaan yhdistymisprosessin väistämättä kiihtyvän vaativat takeita, ettei Saksasta tulisi ”neljättä valtakuntaa”, joka olisi vaaraksi Euroopalle. Keinoiksi sitoa Saksa nähtiin eurooppalaiseen integraation syventäminen. Sopivia keinoja olivat Euroopan yhteisön kehittäminen tiiviiksi poliittiseksi ja taloudelliseksi unioniksi sekä Saksan pitäminen Naton jäsenenä. Liittotasavallan hallitus yhtyi näihin ajatuksiin.

Kesän alkaessa paine yhdistymiseen edelleen kasvoi, koska oli jo päätetty DDR:n liittämisestä yhteiseen Saksan valuutta-, talous- ja sosiaaliunioniin, jonka valuuttana olisi D-markka. Sopimuksen oli määrä tulla voimaan 1. heinäkuuta. Se merkitsi pitkälle menevää taloudellista ja yhteiskunnallista yhdentymistä, joten vaarana oli, että yhdistymiskehitys ryöstäytyy suurvaltojen kontrollista, vaikka niille toisen maailmansodan voittajina oli taattu oikeudet Saksan valvomiseen ja Berliinin yhteishallintoon.
Sotilasliitto Nato helpotti osaltaan ongelmaa julistamalla Lontoon kokouksessaan heinäkuun alussa, ettei se enää pidä Varsovan liittoa vihollisenaan ja suostuu tuntuviin asevoimien supistuksiin sekä muihin luottamusta ja turvallisuutta edistäviin toimiin. Näihin kuului Naton toimintojen määrittäminen tiukasti puolustuksellisiksi ja ydinaseiden roolin madaltaminen.

Neuvostoliiton talousvaikeuksien kärjistyessä Saksasta luvattiin kesäkuussa viiden miljardin D-markan laina edullisilla ehdoilla. Tämä myötävaikutti siihen, että Mihail Gorbatshov sai puoluekokouksessa tuen sovittelevalle ulkopolitiikalleen, vaikka myös arvostelu lännen myötäilystä kiihtyi.

Liittokansleri Helmut Kohlin ja presidentti Mihail Gorbatshovin tapaamisissa Moskovassa ja Kaukasian Stavropolissa 14.-16.7.1990 molemmat osapuolet olivat valmiit tekemään kompromisseja. Näin luotiin pohja saksalais-neuvostoliittolaisen lähentymisen jatkamiselle myös pidemmällä perspektiivillä.

Keskusteluissa sovittiin, että Saksan yhdistymiskehitystä jatketaan erikseen sovittavalla tavalla ja Neuvostoliiton asevoimat poistuisivat Itä-Saksasta neljän vuoden kuluessa. Sen kustannuksiin liittotasavallan hallitus oli valmis antamaan rahamäärän, joksi syyskuussa vahvistettiin 12 miljardia D-markkaa. Sen lisäksi tulisi kolmen miljardin markan koroton laina viideksi vuodeksi. Sovittiin myös, että Neuvostoliitto ei estä Saksan täydellistä yhdistymistä, suvereniteetin palauttamista eikä myöskään pysymistä Naton jäsenenä, mutta Naton toimintoja ei ulotettaisi toistaiseksi Itä-Saksan alueelle. Saksan puolelta luvattiin rajoittaa asevoimien (Bundeswehrin) vahvuus 370 000 sotilaaseen. Lisäksi Saksa lupasi olla hankkimatta ydinaseita tai muita joukkotuhoaseita.

Näiden keskustelujen olennaisin tulos oli Kohlin ja Gorbatshovin yhteisymmärrys keskinäisten suhteiden syventämisen periaatteista. Tulokset näkyivät heti syyskuussa, jolloin Moskovassa valmistuivat sopimukset Saksan yhdistymiseen liittyvistä järjestelyistä elokuussa sovitulla tavalla. Tähän kokonaisuuteen kuului myös Saksan ja Neuvostoliiton kesken syksyllä solmittu sopimus hyvästä naapuruudesta, kumppanuudesta ja yhteistyöstä, joka keskeisiltä periaatteiltaan muistutti Neuvostoliiton toisen maailmansodan jälkeen naapurimaidensa kanssa solmimia yya-sopimuksia sekä herätti liittolaisten ja naapureiden keskuudessa epäilyksiä yhdistyneen Saksan lähtemisestä ”erillistielle” suhteissaan itään.

Merkittävien tulosten saavuttamisen näennäinen helppous Kohlin ja Gorbatshovin välisessä tapaamisessa oli monille yllätys ja synnytti arveluja salaisista välipuheista. Kuultiin jopa viittauksia Hitlerin ja Stalinin väliseen sopimukseen elokuussa 1939, jolla pohjustettiin maailmansodan alkamista. Yhteisymmärrys ei kuitenkaan syntynyt sattumalta tai salaliiton pohjalta, vaan ratkaisua oli haettu diplomaattien ja talousjohtajien tapaamisissa usean viikon aikana. Monet seikat vaikuttivat siihen, että juuri Stavropolissa voitiin julkistaa noiden ponnistelujen tulos. Samalla kävi ilmi, ettei Saksan ja Neuvostoliitto/Venäjän välillä ollut enää suuria intressien eroja.

Jälkeenpäin on esiintynyt jonkin verran epäselvyyttä siitä, mitä Kohlin ja Gorbatshovin välisissä keskusteluissa sovittiin Naton mahdollisesta laajentamisesta Varsovan liiton alueelle. Tästä ei kuitenkaan ollut puhetta muuten, kuin että Itä-Saksan alueelle ei ulotettaisi suoranaisesti Naton toimintaa. Muissakaan yhteyksissä kesällä 1990 Naton laajentumisen mahdollisuudesta ei sovittu mitään täsmällistä, koska asia ei ollut ajankohtainen. Varsovan liitto oli vielä muodollisesti toiminnassa, joten tärkeää oli sopia vain Itä-Saksasta. Keskusteluista on kuitenkin voitu päätellä, että Gorbatshov arvioi lännestä saatujen lupausten pidättyä Naton laajentamisesta ”itään” tarkoittaneen DDR:n alueen lisäksi yleisemminkin Varsovan liiton maita.


Lähteet: Karl Kaiser, Deutschlands Vereinigung. Die internationalen Aspekte (Bastei-Lübbe, Bergisch Gladbach 1991); Helmut Kohl, Erinnerungen 1982-1990 (Droemer, München 2005), s. 1062-1088; Mary Elise Sarotte, 1989. The Struggle to Create Post-Cold War Europe (Princeton University Press, 2009), s. 145-194; Pekka Visuri - Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi. Pohjoismainen näkökulma Saksan kysymykseen (WSOY, 1992), s. 154-157.
Internet: http://www.dw-world.de/dw/article/0,,5788998,00.html  ; http://www.deutschegeschichten.de/zeitraum/themaplus.asp?KategorieID=1007&InhaltID=1629&Seite=15  ; http://www.deutschlandfunk.de/kohl-und-gorbatschow-strickjackendiplomatie-in-turbulenter.724.de.html?dram:article_id=311291  ; http://1989.dra.de/themendossiers/politik/zwei-plus-vier-vertrag.html  ; http://www.dw.com/en/how-kohl-and-gorbachev-sealed-the-deal-on-german-reunification/a-5788998  .