Jo pitkään on tunnettu, kuinka sodanaikaisten liittoutuneiden konferensseissa Yhdysvaltojen presidentti Franklin Delano Roosevelt oli keskeisessä asemassa. Sen sijaan on vallinnut varsin ristiriitaisia käsityksiä siitä, miten Roosevelt eri tilanteissa käytti tuota asemaa hyväkseen ja mitä päämääriä hän erityisesti halusi edistää. Näiden seikkojen verraten tiukkaan salassapitoon on ollut useita ja hyvin luonnolliselta tuntuvia syitä.

Yhdysvallat tuli sotaan mukaan vasta vuoden 1941 kuluessa, mutta Roosevelt vaikutti ratkaisuihin jo huomattavasti ennenkin. Hän ei kuitenkaan voinut toimia julkisesti, koska yleinen mielipide Yhdysvalloissa vastusti liittymistä. Roosevelt joutui varmistamaan kannatuksensa myötäilemällä mielipiteitä, jotka puolsivat puolueettomana pysymistä. Siksi myös tuen antaminen Ison Britannian sotaponnistuksille piti rajoittaa lähinnä materiaalitoimituksiin.

Sodan jälkeen kylmän sodan alkaessa oli Yhdysvalloissa tarve piilotella Rooseveltin ja Stalinin läheistä suhdetta ja yksimielisyyttä monista sodankäyntiin liittyneistä ratkaisuista. Selvimmät esimerkit tästä olivat Teheranin konferenssin 1943 monien järjestelyjen salassapito tai yhteistyön merkityksen vähättely. Jaltan konferenssin Neuvostoliitolle myönteisiä päätöksiä selitettiin mielellään Rooseveltin sairaudella. Mielikuva ”heikosta Rooseveltista” suhteessa Staliniin oli kylmän sodan aikaan hyvin tavallinen erityisesti populaarikirjallisuudessa, ja se vaikuttaa vieläkin.

Susan Butlerin kirjasta Roosevelt and Stalin. Portrait of a Partnership (Alfred A. Knopf, 2015) käy ilmi, kuinka presidentti Roosevelt jo varhain oli päättänyt kukistaa Hitlerin ja samalla Saksan liittoutumalla Stalinin kanssa ja viemällä määrätietoisesti omat näkemyksensä läpi sodanaikaisessa päätöksenteossa. Butler kuvaa Rooseveltin raudanlujaksi poliittiseksi johtajaksi, joka uskoi pystyvänsä taivuttamaan myös Stalinin omalle puolelleen. Roosevelt onnistui jyräämään oman maansa vastahakoiset ulkoasiain- ja puolustushallinnon virkamiehet tukemaan Neuvostoliittoa taistelussa yhteistä vihollista vastaan. Tässä asetelmassa muut päämäärät alistettiin Rooseveltin johdonmukaiselle strategialle Saksan lyömiseksi, ja se merkitsi ankaraa kohtelua Saksalle ja sen liittolaismaille vielä sodan jälkeenkin.

Tuo asenne koski myös Suomea, joka liittoutuneiden kesken miellettiin Saksan satelliitiksi. Sen vuoksi myös Suomen valtiojohdon pitkään elättelemät toiveet Yhdysvaltojen tuen saamisesta Neuvostoliittoa vastaan eivät toteutuneet, vaikka toisaalta Neuvostoliiton kyllä piti Suomenkin osalta ottaa huomioon liittoutuneiden piirissä tehdyt yhteiset linjaukset.

Eniten tietoa on ollut käytettävissä liittoutuneiden suurvaltajohtajien, ”kolmen suuren”, sodanaikaisista konferensseista, mutta monet tärkeät päätökset syntyivät myös epämuodollisesti pienessä piirissä, välillä vain kahden tai kolmen johtajan keskinäisissä neuvonpidoissa. Lisäksi on huomattava, ettei maailmansodan oloissa pieniltä liittolaismailta yleensä kysytty mitään, vaan ne joutuivat lähinnä suurvaltojen satelliitteina sopeutumaan suurvaltajohtajien tekemiin päätöksiin.
Myöskään valtioiden sisällä ei päätöksenteko silloin toiminut normaaliajan demokratian sääntöjen puitteissa, sillä parlamentit ja jopa hallituksien monet ministerit jäivät paljolti sivustakatsojiksi. Muodollisesti Englannin parlamentilla ja Yhdysvaltojen kongressilla saattoi kyllä olla valtaa ja niissä käytiin kovia keskusteluja, mutta kansanedustajilla ei ollut riittävästi tietoa, jolla he olisivat voineet vastustaa hallitusten päätöksiä. Lisäksi joukkotiedotusvälineet olivat tiukasti hallituksien ohjauksessa. Tämä käytäntö oli vallalla myös Yhdysvalloissa.

Teheranin konferenssi 1943

Liittoutuneiden suurvaltajohtajien ensimmäisessä tapaamisessa Teheranissa syksyllä 1943 tuli ilmi, kuinka maailman valtasuhteet olivat ratkaisevasti muuttuneet. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajat sopivat monesta asiasta kahden kesken ottamatta kovinkaan paljon huomioon viimeisen eurooppalaisen maailmanvallan, Ison-Britannian, pääministerin kantaa. Briteille Välimeri ja yhteydet Intiaan olivat edelleen tärkeitä, ja Churchill oli kovasti yrittänyt suunnata suurhyökkäystä Balkanille saadakseen sinne jalansijaa ennen Neuvostoliiton joukkojen tuloa. Roosevelt ei siihen suostunut vaan Stalinin toivomusta myötäillen sai aikaan päätöksen maihinnoususta Kanaalin yli Ranskaan. Päätöksen taustalla oli painamassa myös Yhdysvaltojen sotilasjohdon tiukka kanta, jossa vaadittiin maihinnousua läntiseen Eurooppaan ja kieltäydyttiin voimien jakamisesta Välimeren suunnalle.

Presidentti Rooseveltin kannanottoihin vaikutti hänen yhä kielteisemmäksi muuttunut suhtautumisensa Brittiläiseen imperiumiin ja sen sodanaikaiseen johtajaan Winston Churchilliin. Heidän välillään oli selkeä ideologinen kuilu, joka pyrittiin pitämään piilossa julkisuudelta, vaikka lähipiiri tunsi sen hyvin. Myös sodan jälkeen kylmän sodan blokkijaon alettua tuo asia jäi helposti pimentoon, sillä ei ollut edullista paljastaa läheisten läntisten liittolaismaiden johtajien erimielisyyksiä.

Roosevelt oli tietoinen Stalinin vainoista oman kansansa keskuudessa, mutta verrattuna Hitleriin Stalin oli joka tapauksessa Yhdysvaltojen hyödyllinen liittolainen ja muutenkin geopoliittisesti vaarattomampi. Rooseveltille oli kehittynyt voimakas vastenmielisyys brittien imperiumia kohtaan. Se oli Yhdysvaltojen kilpailija maailmalla, ja lisäksi Roosevelt piti Churchillia puhdasverisenä imperialistina ja rasistina. Susan Butler osoitti kirjassaan, että Rooseveltin mielestä Churchillin johdolla Intiaa hallittiin sodan aikana yhtä lailla massiivisella terrorilla, kuin Stalin oli jo kurittanut Neuvostoliittoa. Rooseveltin saamissa raporteissa syytettiin brittejä suorasukaisesti usean miljoonan ihmisen - 13 prosenttia Bengalin (nykyisen Bangladeshin) väestöstä – näännyttämisestä nälkään Japanin vastaisen sodan johdosta, samoin kuin hänelle kerrottiin kovista sortotoimista Intian itsenäisyysliikettä kohtaan. Tällaisten tietojen pohjalta vahvistunut kielteinen asenne ei voinut olla vaikuttamatta myös Yhdysvaltojen hallituksen päätöksiin sodan loppuvaiheissa. Osaksi samantapaisten, henkilökohtaisen vakaumuksen ja sisäpoliittisten vaaliasetelmien syiden vuoksi Roosevelt toisaalta asettui puoltamaan puolalaisten oikeuksia saada säilyttää maansa itsenäisyys, joten Puolasta jatkui kiistely Stalinin kanssa.

Jaltan konferenssi helmikuussa 1945

Teheranissa tehtyjen päätösten mukaisesti sotatoimet Saksaa vastaan vietiin läpi vuoden 1944 kuluessa, joten vuoden lopulla tuli tarpeelliseksi jo päättää Saksan antautumaan pakottavista sotatoimista, miehitysalueista ja sodanjälkeisen maailmanjärjestyksen perusteista. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin tarjoutui konferenssin isännäksi ja esitti sen pidettäväksi edellisenä kesänä takaisinvallatulla Krimin niemimaalla.

Matka kaukaiselle ja vielä verraten lähellä rintamalinjoja olevalle Krimille oli presidentti Rooseveltin kannalta varsin hankala, mutta hän päätti ottaa terveysriskin saadakseen tuossa vaiheessa jälleen henkilökohtaisen kontaktin Staliniin. Kokemukset Teheranista loppusyksyllä 1943 olivat olleet Rooseveltille myönteisiä, ja hän halusi nyt ajaa läpi erityisesti suunnitelmansa uudesta maailmanjärjestöstä, jonka perustamisessa Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla olisi keskeinen rooli. Churchill oli terveydeltään paremmassa kunnossa ja tottunut tekemään pitkiäkin matkoja, joten hänelle Stalinin kutsu sopi hyvin.

Liittoutuneiden johtajien kokoontuessa konferenssiin Krimille Jaltaan helmikuun alussa 1945 oli Neuvostoliiton tammikuun puolivälissä alkanut suurhyökkäys kohti Berliiniä juuri edennyt Oderille. Puna-armeija näytti kohta pääsevän Saksan pääkaupunkiin. Tilanne tarjosi konferenssin isännälle edullisen neuvottelujen lähtökohdan, ja toisaalta Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt oli nyt sairauden heikentämä. Hän ei kuitenkaan ollut lamaannuksissa, kuten usein on jälkeen päin väitetty.

Konferenssi pidettiin entisessä Venäjän keisarin kesäpalatsissa Livadiassa, joka oli saksalaismiehityksen jäljiltä saatu jo kohtalaisen edustavaan kuntoon. Läntisten arvovieraiden oli pitkällä ja vaivalloisella automatkalla lentokentältä Jaltaan konferessin pitopaikalle tilaisuus nähdä taistelujen jättämät rumat jäljet Krimin maaseudulla. Perillä heille kerrottiin, että sodan tuhot olivat Ukrainassa ja Valko-Venäjällä vielä paljon pahempia.

Jaltan konferenssissa päätöksenteko noudatteli paljolti jo Teheranissa vuonna 1943 sovittuja periaatteita ja käytäntöjä. Rooseveltille oli aina varattu rooli puheenjohtajana, eikä hän tuosta asemasta luopunut. Monien läsnä olleiden todistuksen mukaan Stalin hallitsi mestarillisesti konferenssin isännyyden ja pystyi vakuuttamaan läntiset vieraat yhteistyöhalustaan.

Rooseveltin tärkeänä pitämä YK:n perustaminen huhtikuussa Yhdysvalloissa aloitettavassa konferenssissa sovittiin melko helposti, sillä valmistelevat kokoukset Washingtonissa oli jo pidetty. Niissä oli päätetty sekä YK:n organisoinnin periaatteista että Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin perustamisesta. Jaltassa päästiin yksimielisyyteen myös YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpanosta ja äänestysmenettelyistä. Siinä toteutui melko pitkälle Rooseveltin ajatus maailman ”neljästä poliisista”, Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Kiinan muodostamasta järjestysvallan käyttäjien kerhosta. Nyt päätettiin lisätä Ranska viidenneksi turvallisuusneuvoston pysyväksi jäsenmaaksi.


Lähteet: Tuomo Polvinen, Jaltasta Pariisin rauhaan (1981), Jonathan Fenby, Alliance (2006), Frank Costigliola, Roosevelt’s lost alliances. How personal politics helped start the Cold War (Princeton University Press, 2012), Susan Butler, Roosevelt and Stalin. Portrait of a Partnership (Alfred A. Knopf, New York 2015) ja Pekka Visuri, Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944-1947 (Docendo 2015).