Toisen maailmansodan aikana sotilaita ja sotavankeja koskevia sodan oikeussääntöjä ja muita vakiintuneiksi katsottuja periaatteita noudatettiin verraten hyvin Saksan ja länsivaltojen välisten sotatoimien yhteydessä. Sen sijaan Saksan ja Neuvostoliiton välisessä sodassa noita sopimuksia ei useinkaan kunnioitettu.

Siviiliväestön kohtelu toisen maailmansodan aikana oli laajalti mielivaltaista, koska sota vanhetessaan raaistui eikä siviiliväestöllä ollut myöskään kunnollista sopimuksellista suojaa. Varsinkin partisaanisodankäynnin yhteydessä väkivaltaa käytettiin pidäkkeettä puolin ja toisin. Kuitenkin vasta juutalaisten tuhoamisen vähittäinen paljastuminen käänsi yleisen mielipiteen voimakkaasti Saksaa vastaan. Samansuuntaisesti vaikutti japanilaisten miehityspolitiikkaa koskevien tietojen leviäminen. Liittoutuneiden kesken alkoi vallita mieliala, että Saksan ja Japanin sotarikoksiin syyllistyneet sotilaat ja siviilit sekä tärkeimmät johtajat voidaan teloittaa heti kiinni saataessa ilman oikeudenkäyntiä.

Yhdysvalloissa ryhdyttiin kuitenkin syyskuussa 1944 suunnittelemaan kansainvälistä sotarikosten tutkimista ja rankaisua. Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 liittoutuneet tekivät päätöksen, että Saksan ja sen liittolaismaiden johtajat tulee varsinaisten sotarikollisten lailla asettaa syytteeseen kohta sodan päätyttyä. Sotarikoksen määrittely laajeni näin myös valtiollisten johtajien poliittisia päätöksiä koskevaksi.

Sopimus sotarikollisten syytteeseen asettamisen periaatteista ja kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta tehtiin liittoutuneiden kesken Lontoossa 8.8.1945. Se perustui hieman aikaisemmin Potsdamin konferenssissa tehtyyn päätökseen.

Nürnbergin oikeudenkäyntiä (20.11.1945 - 1.10,1946) varten rikoksiksi määritettiin:

a) Rikokset rauhaa vastaan, joilla tarkoitettiin hyökkäyssodan valmistelua ja käymistä.
b) Sotarikokset, jotka tarkoittivat kansainvälisten sodankäyntiä säätelevien sopimusten rikkomista.
c) Rikokset ihmisyyttä vastaan, joihin kuului siviiliväestön murhaaminen tai muunlainen tuhoaminen sekä kaikenlainen ihmisarvoa alentava kohtelu.

Samalla todettiin, etteivät kunkin valtion lainsäädännön mahdollisesti poikkeavat määräykset tai esimiehen antama käsky vapauta syytettyjä vastuusta. Ne voitiin ottaa kylläkin huomioon lieventävinä seikkoina.

Nürnbergin sotarikostuomioistuimen käyttämät sotarikosten määritykset vahvistettiin yleismaailmallisesti päteviksi “Nürnbergin periaatteiksi” vuonna 1946 YK:n yleiskokouksen päätöksellä. Mainittuihin sotarikosten määrityksiin liittyivät myös sopimukset joukkotuhonnan (“kansanmurhan”) kieltämisestä ja ehkäisemisestä. Näitä periaatteita on kuitenkin sovellettu vasta 1990-luvulla entisen Jugoslavian alueella ja Ruandassa tapahtuneiden sotarikosten käsittelyyn kansainvälisessä tuomioistuimessa, mikä kertoo kansainvälisen oikeuden toimeenpanon ongelmista.

Toisen maailmansodan kokemuksien pohjalta Geneven sopimuksia tarkennettiin vuonna 1949. Niitä on edelleen täydennetty lisäpöytäkirjoilla erityisesti sisällissodista ja siirtomaasodista saatujen kokemusten perusteella.

Pysyväksi tarkoitetun, vuonna 2002 Haagissa toimintansa aloittaneen kansainvälisen sotarikostuomioistuimen toimivaltaan on määritetty kuuluviksi seuraavien rikosten käsittely: a) joukkotuhonta, b) rikos ihmisyyttä vastaan, c) sotarikos, d) hyökkäysrikos.

Sodan aikana olivat voimassa erityisesti merisotatoimia ja sotavankien kohtelua koskeneet Geneven sopimukset vuosilta 1899 ja 1929.
Kehityksestä laajemmin www.redcross.fi/taustaa/geneven_sopimukset .