Euroopan talouden ahdinko ja kasvava poliittinen epävarmuus alkoivat huolettaa Yhdysvaltojen hallitusta alkuvuodesta 1947 siinä määrin, että sen piirissä ryhdyttiin valmistelemaan käännöstä sodanjälkeisessä politiikassa Saksaa kohtaan ja ohjelmaa koko Euroopalle taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi. Yhdysvaltojen kongressi oli kuitenkin edelleen haluton myöntämään suoranaisia avustuksia Eurooppaan.

Ulkoministeri George C. Marshall esitti Euroopan jälleenrakennusohjelman (European Recovery Program) keskeiset ajatukset puheessaan Harvardin yliopistossa 5.6.1947. Hän tarjosi Euroopan maille tilaisuutta ryhtyä itse organisoimaan yhteisvoimin jälleenrakennusta ja muuta taloudellista yhteistyötä, jota Yhdysvallat avustaisi.

Englannin ja Ranskan hallitukset ottivat heti aloitteen haltuunsa ja kutsuivat Pariisiin ensin alustavan kokouksen keskustelemaan toimista Marshallin esittämien ajatusten pohjalta. Kokoukseen osallistui myös Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov, mutta hän poistui parin päivän kuluttua saatuaan Moskovasta käskyn. Neuvostoliitto ryhtyi vastustamaan Marshallin suunnitelmaa syyttäen sitä yritykseksi levittää amerikkalaisten poliittista vaikutusta Eurooppaan.

Ranskan ja Englannin kutsusta Pariisiin kokoontui 16 ohjelmasta kiinnostuneen maan edustajat heinäkuun puolivälissä 1947. Neuvostoliitto painosti valtapiirinsä maat pysymään pois Pariisin konferenssista. Siellä päätettiin perustaa taloudellinen yhteistyöelin CEEC tekemään suunnitelmaa Marshall-avun käytöstä. Itäblokin poisjääminen yksinkertaisti tehtävää ja paransi myös edellytyksiä Yhdysvalloissa avustusesityksien hyväksymiseksi.

Eurooppalaiset maat pyysivät käyttöönsä 22 miljardia dollaria, mutta presidentti Truman esitti kongressille 17 miljardin myöntämistä. Kongressi oli edelleen haluton suostumaan esitykseen. Paljolti helmikuussa 1948 tapahtuneen Tshekkoslovakian kommunistikaappauksen vaikutuksesta kongressi lopulta myönsi huhtikuussa kaikkiaan 12,4 miljardin avustussumman. Siihen liittyi useita ehtoja. Esimerkiksi rahoilla piti ostaa amerikkalaisia tuotteita ja kuljetuksiin tuli käyttää amerikkalaisia laivoja. Näin hanke saatiin veronmaksajille näyttämään Yhdysvaltojen talouden kannalta edulliselta.

Euroopan jälleenrakennusohjelma alkoi toimia kesällä 1948 ja kesti neljä vuotta. Siihen käytettiin 13,7 miljardia dollaria (nykyrahassa noin 200 miljardia dollaria), joista noin 10 prosenttia oli lainoja ja loput suoria avustuksia. Suurimmat avunsaajat olivat Iso-Britannia (3,2 mrd USD), Ranska (2,7 mrd USD), ja Italia (1,5 mrd USD).

Merkittävää oli, että myös Saksa liitettiin avustusohjelman piiriin 1,4 miljardin dollarin summalla. Siihen asti Yhdysvalloissa oli vallalla ollut ajattelu, että saksalaiset saavat maksaa suurelta osin koko läntisen Euroopan jälleenrakennuksen luovuttamalla siihen sotakorvauksena tehtaita ja tavaroita. Vasta kun oli käynyt ilmi, että Saksa ei siihen pysty ja kommunismi pääsee leviämään Länsi-Eurooppaan talouslaman seurauksena, asenne muuttui.

Käytetyt rahamäärät eivät olleet loppujen lopuksi kovin suuria suhteutettuina Yhdysvaltojen talouteen, josta ne edustivat noin yhtä prosenttia. Olennaisempaa oli poliittinen ja psykologinen vaikutus, joka tuossa tilanteessa aiheutti käänteen Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan suhteissa. Amerikkalaisten päämääränä oli edistää Länsi-Euroopassa markkinataloutta ja demokratiaa sekä torjua kommunismia. Sen ohella luonnollisesti piti hankkia uusia markkinoita amerikkalaisille tuotteille.

Marshallin suunnitelmalla luotiin myös perusta laajemmalle Euroopan integraatiolle, sillä hanke pakotti opettelemaan yhteistyötä. Marshallin aloittama jälleenrakennusohjelma ei suinkaan ollut ainoa rahoituskanava Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. Muun muassa Suomi sai dollarilainoja siitä riippumatta.

Euroopan jälleenrakennusohjelma osoittautui menestykseksi sekä taloudellisessa että poliittisessa mielessä. Toisaalta sitä on arvosteltu kylmän sodan kiristymiseen vaikuttaneena toimena, sillä Neuvostoliitto reagoi hankkeeseen jyrkästi omalla tahollaan. Arvostelu on perustunut lähinnä ehtoihin, joilla avustuksia myönnettiin.
Marshall-apua käytetään yhä mielellään esimerkkinä onnistuneesta taloudellisesta avustamisesta ja suositellaan samanlaisia järjestelyjä tehtäväksi kehitysmaiden osalle. Silloin kuitenkin unohdetaan Länsi-Euroopan yleistilanne vuonna 1947 ja Euroopassa sodan hävityksistä huolimatta jatkunut vanha teollinen perinne sekä talouden ja yhteiskunnan vahva perusrakenne. Tuollaiset edellytykset puuttuvat useimmilta kehitysmailta.

Lähteet: Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 46-61,Charles Maier - Günter Bischof, The Marshall Plan and Germany (1991) ja Greg Behrman, The Most Noble Adventure (Free Press, New York 2008).
Internetissä: http://en.wikipedia.org/wiki/Marshall_Plan ,

http://marshallfoundation.org/marshall/the-marshall-plan/history-marshall-plan/  , http://marshallfoundation.org/marshall/the-marshall-plan/foreign-assistance-act-1948/the-european-recovery-program/