Tshekkoslovakian tasavalta oli perustettu vahvasti Yhdysvaltojen ja Ranskan tukeen nojaten ensimmäisen maailmansodan lopulla hajonneen Itävalta-Unkarin keisarikunnan pohjoisista maakunnista Böömistä ja Määristä sekä Slovakian alueista. Se oli säilynyt demokraattisena, pitkälle teollistuneena korkean elintason maana 1930-luvulla, kun sen naapurimaihin nousi diktatuureja. Saksa miehitti sudeettisaksalaisten asuinalueet syksyllä 1938 tehdyn Münchenin sopimuksen perusteella. Seuraavana vuonna Saksa liitti valtakuntaansa myös loppuosat tshekkien alueista perustaen Böömin ja Määrin protektoraatin. Slovakia jäi puoli-itsenäiseksi Saksan vasallivaltioksi.

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa Neuvostoliiton joukot valtasivat Slovakian ja suurimman osan tshekkien alueista. Amerikkalaiset joukot miehittivät parin kuukauden ajan Tshekkoslovakian läntisiä raja-alueita. Miehitysjoukot poistuivat maasta verraten pian, mutta Neuvostoliiton vaikutusvalta pysyi merkittävänä muun muassa siitä syystä, että hallitus oli tehnyt jo sodan aikana sen kanssa liittosopimuksen ja suurin osa väestöstä oli kiitollisia puna-armeijalle vapautuksestaan.

Saksalainen väestö, lähes 3,5 miljoonaa henkeä, karkotettiin ns. sudeettialueilta sodan päätyttyä varsin kovakouraisesti. Sen jäljiltä jäi hyvin hoidettuja maatiloja, joille asutettiin tshekkiviljelijöitä noin 1,7 miljoonaa henkeä. Pieni mutta tehokkaasti organisoitu kommunistipuolue oli tuossa vaiheessa miehittänyt hallituksen, poliisin ja armeijan avainpaikkoja. Kommunistit olivat myös maatalousministeriön johdossa huolehtimassa saksalaisilta jääneen omaisuuden jaosta ja organisoivat tehtaisiin vahvat järjestyskaartit.

Arvostettu mutta sairasteleva presidentti Eduard Benesh pyrki ylläpitämään yhteiskuntarauhaa kommunistien ja muiden puolueiden yhteistyön avulla. Se sujui aluksi hyvin, mutta vuonna 1947 kiristynyt kansainvälinen tilanne heijastui myös Tshekkoslovakiaan. Neuvostoliiton johto antoi Tshekkoslovakian hallitukselle ankarat moitteet siitä, että se oli osoittanut halukkuutta liittyä amerikkalaisvetoiseen Euroopan jälleenrakennusohjelmaan. Tshekkien jäätyä pois jälleenrakennusohjelmasta Yhdysvallat kieltäytyi avustamasta Tshekkoslovakiaa, vaikka länsimielinen ulkoministeri Jan Masaryk, Tshekkoslovakian ensimmäisen presidentin Thomas Masarykin poika, sitä hartaasti pyysi. Neuvostoliitto sen sijaan toimitti tshekeille omaa apuaan, muun muassa talvella suuren viljalähetyksen, mikä vahvisti kommunistien suosiota.

Vuoden 1947 lopulla Yhdysvaltojen moninainen tuki suuntautui Länsi-Euroopan hallituksille ja oikeistopuolueille, jolloin Ranskan ja Italian kommunistipuolueet alkoivat menettää kannatustaan. Neuvostoliitto ei enää uskonut niiden pääsevän valtaan, vaan keskittyi nyt oman valtapiirinsä varmistamiseen ja erityisesti itäisen Keski-Euroopan hallintaan. Tshekkoslovakia oli siinä avainasemassa.
Sisäpoliittisten riitojen vuoksi ei-kommunistiset ministerit erosivat hallituksesta Prahassa 20.2.1948, mutta kommunistiministerit pyrkivät jatkamaan toimintaansa. Kommunistipuolue Neuvostoliiton hiljaisella taustatuella järjesti laajoja mielenosoituksia vauhdittaakseen vaatimuksiaan uuden hallituksen aikaansaamiseksi. Työväen järjestyskaartien painostuksen alaisena presidentti Benesh suostui helmikuun 25. päivänä siihen, että kommunistit saivat muodostaakseen hallituksen Klement Gottwaldin johdolla. Muut puolueet syrjäytettiin vallasta. Masaryk pysyi vielä ulkoministerinä, kunnes hän salaperäisesti kuoli 10. maaliskuuta.

Lännessä ja aivan erityisesti Yhdysvalloissa seurattiin Tshekkoslovakian vallankaappauksen etenemistä erittäin huolestuneina mutta voimattomina. Reaktiona tapahtumille Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi suuren määrärahan Marshall-avun aloittamiseksi. Myös Yhdysvaltojen halukkuus osallistua Euroopan sotilaalliseen puolustukseen alkoi käydä ilmeiseksi. Keväällä 1948 aloitettiinkin neuvottelut Pohjois-Atlantin liiton (Naton) perustamiseksi, ja Yhdysvallat ryhtyi monin tavoin tehostamaan puolustusvalmiuttaan.

Tshekkoslovakian vallankaappaus sementoi blokkirajan kulun Keski-Euroopassa Saksan ja Itävallan miehitysalueita lukuun ottamatta. Lännessä pääteltiin nyt, että siitä eteen päin kannatti keskittyä kamppailuun Euroopan sivustoilla sekä pohjoisessa että etelässä.


Lähteinä: Jens Hacker, Der Ostblock (1983), s. 362 - 376, William Hitchcock, The Struggle for Europe (2003), s. 110 - 115, Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 53 - 61, Vojtech Mastny, The Cold War and Soviet Insecurity (1996), s. 28 - 46 ja Jan Sejna, We Will Bury You (1982), s. 15 - 18.