Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Presidentinvaaleissa 1956 kaikki puolueet vakuuttivat olevansa Paasikiven linjalla tai sen jatkoksi mainitulla Paasikiven - Kekkosen linjalla. Lähivuosinakaan ei juuri haluttu kiistää Paasikiven perinnön vaalimisen tärkeyttä, mutta tulkinnat sen sisällöstä alkoivat poiketa hyvinkin paljon. Kaikkein selvimmin tämä kuvastui lehdistökirjoittelussa sekä puolueiden välillä ja sisällä tapahtuneissa vaalikamppailuissa vuosina 1958 ja 1961 - 1962.

Kekkosen vastustajat eivät antaneet hänelle anteeksi “kiilaamista Paasikiven ohi”, jollaisena pilapiirtäjä Kari Suomalainen esitti Kekkosen roolin Moskovassa syksyllä 1955. Silloin pääministeri Kekkonen nousi ja myös nostettiin presidentti Paasikiven rinnalle saamaan ansiota Porkkalan palautuksesta. Verraten laajalti epäiltiin, että Kekkonen harrasti venäläisten KGB-agenttien kanssa salaista peliä ja joutui siinä yhteydessä antamaan arveluttavia ja jopa maan itsenäisyyden vaarantavia lupauksia pönkittäessään omaa asemaansa. Tämänlaatuinen epäluulo eli koko Kekkosen ensimmäisen kauden ajan.

Hyvin harvalla suomalaisella oli tuolloin tiedossaan, miten Neuvostoliiton ulkopoliittinen päätöksenteko käytännössä toimi. Yleisesti ei tiedetty esimerkiksi sitä, että Neuvostoliiton suurlähettiläällä oli heikommat yhteydet Moskovan päättäjiin kuin KGB:n edustajilla, jotka olivat julkisuuden muodollisessa hierarkiassa alemmalla tasolla tai kokonaan piilossa. KGB-yhteyttä voitiin kutsua “puoluelinjaksi”, sillä se johti Helsingistä suoraan kommunistipuolueen päätöksenteon ytimeen ohi ulkoministeriön virkaportaiden.

Kekkosen tavasta ylläpitää suoria yhteyksiä Moskovaan KGB:n edustajien tai suurlähettiläiden kanssa käydyn henkilökohtaisen kirjeenvaihdon avulla aiheutui jännitteitä presidentin ja ulkoasiainministeriön välille. Tähän liittyi tosiasia, että henkilösuhteet olivat Neuvostoliitossa ratkaisevan tärkeitä ainakin Nikita Hrushtshevin kaudella. Jos aikoi saada tuloksia idänpolitiikassa, oli suhteiden oltava kunnossa. Jos näin ei ollut, ei myöskään voinut saada kontakteja päättäjiin.

Henkilösuhteet olivat luonnollisesti olleet tärkeitä jo Paasikivenkin aikana, mutta nyt ne nousivat aivan ratkaisevaan asemaan. “Vanhan koulun diplomaatit” eivät tätä muutosta mielellään hyväksyneet, eivätkä he aina edes ymmärtäneet sen merkitystä vaan halusivat pitäytyä perinteisissä muodoissa, jolloin yhteydenpidon ulkomaiden kanssa olisi pitänyt kulkea ulkoasiainministeriön byrokratian kautta verkkaiseen tahtiin.

Suomen valtiosääntö antoi noihin aikoihin presidentille suuren vallan päättää ulkopolitiikasta, joten Kekkosen ei tarvinnut tehdä mitään omavaltaisuuksia keskittäessään toimintoja itselleen. Perustuslain rajoja hipoi kuitenkin hänen tapansa neuvotella ulkovaltojen edustajien kanssa usein yksinään ilman ulkoministerin tai Suomen suurlähettilään läsnäoloa. Toisaalta presidentti ei noissa tilaisuuksissa tehnyt muodollisesti sitovia päätöksiä, joten lakia ei rikottu eikä hallituksen tai eduskunnan päätösvaltaa perimmiltään kavennettu.

Verrattuna Paasikiven aikaan Suomen asema oli selvästi parantunut, joten voitiin katsoa, ettei ulkopolitiikan alalla olisi enää tarvittu sodan ajalle ja poikkeusoloihin soveltuvia menettelyjä. On luonnollisesti tulkintakysymys, kuinka vaarallisia aikoja kylmän sodan eri vaiheissa elettiin. Ainakin on perusteltua todeta, että vuosien 1958 ja 1961 kriisit olivat Neuvostoliiton kannalta vakavaa aikaa, joten sillä on täytynyt olla vaikutusta myös Suomessa tehtyihin tulkintoihin. Presidentti Kekkonen sai omia yhteyksiään pitkin paljon sellaista tietoa, joka kertoi tilanteen vaarallisuudesta. Hänen poliittiset vastustajansa eivät useinkaan tienneet tai välittäneet ottaa selvää ajankohtaisista uhkista ja arvostelivat sitten Kekkosta tilanteiden vaarallisuuden liioittelusta. Tällaiset tulkintakiistat ovat jatkuneet myös tutkimuksessa.

On myös otettava huomioon, että repivä sisäpoliittinen kamppailu kuvastui suhtautumisessa ulkopolitiikkaan. Ei ollut useinkaan mahdollista tehdä selvää eroa niiden välille. Kyseessä oli “veteen piirretty viiva”, kuten Max Jakobson otsikoi noista ajoista kertovan muistelmakirjansa. Suomen asema suurvallan naapurissa ja siihen aikaan strategisesti erittäin tärkeässä intressipiirissä oli pakko ottaa huomioon, jos haluttiin välttää konflikteja. Toisaalta Suomen aseman oivaltamisesta ja hyväksikäytöstä seurasi myös etuja sekä talouden että politiikan alalla. Moskovassa alettiin arvostaa Suomea, ja se aikanaan kohotti arvostusta myös lännessä. Jos Suomi olisi sulkeutunut tai linnoittautunut Neuvostoliittoa vastaan, suomalaiset olisivat todennäköisesti saaneet elää jatkuvassa konfliktissa idän kanssa ja maailmanpolitiikan kriisit olivat heijastuneet tänne selvästi voimakkaammin kuin varovaisen politiikan ansiosta tapahtui.

Presidentti Kekkonen lausui puheessaan “yöpakkasten” aikaan marraskuussa 1958 julki “suomalaisen paradoksin”: Mitä paremmat suhteet Suomella on itään, sitä suurempi liikkumavara tarjoutuu suhteissa länteen.

Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin tuon ajatuksen arvo ymmärrettiin laajemmin sekä Suomessa että ulkomailla.


Lähteinä mm: Osmo Apunen, Linjamiehet (2005), s. 12 - 120; Max Jakobson, Veteen piirretty viiva (1981); Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 187 - 248; Juhani Suomi, Kriisien aika (1992).