Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Kauppa Neuvostoliiton ja sen liittolaisten kanssa 1950-luvun alkupuolella ei periaatteessa juuri poikennut länsikaupasta, sillä erilaiset kiintiöt ja säännöstelytoimet olivat yleisesti käytössä. Suomi pyrki tuomaan Neuvostoliitosta ja Puolasta mahdollisimman paljon raaka-aineita, erityisesti öljyä ja hiiltä, viennin koostuessa lähinnä laivoista ja muista konepajateollisuuden tuotteista sekä puutaloista. Ensimmäisen viisivuotisen runkosopimuksen kaudella 1951 - 1955 konepajateollisuuden suhteellinen osuus kohosi 40 prosentista 70 prosenttiin. Vaihtoon perustuvalla idänkaupalla säästettiin vaikeasti saatavia länsivaluuttoja ja mahdollistettiin pitkät tuotantosarjat.

Toisen viisivuotissopimuksen aikana vuodesta 1956 eteen päin idänkauppa aluksi kasvoi. Vuonna 1957 itäblokin osuus koko ulkomaankaupasta nousi 30 prosenttiin. Vähitellen kehittyi vaikeuksia täyttää tuonnin kiintiöitä. Neuvostoliitto halusi lisätä koneiden ja laitteiden osuutta, mutta sopivia tavaroita ei aina löytynyt.

Vuoden 1958 tienoilla idänkaupan osuus alkoi laskea suhteessa länsikauppaan, mistä aiheutui myös poliittinen ongelma. Neuvostoliitto epäili, että Suomessa oli enemmän kiinnostusta liittymiseen läntiseen talousintegraatioon kuin idänkaupan kehittämiseen. Kun Suomen vienti Neuvostoliittoon oli noussut vuonna 1957 jo 20 prosenttiin kokonaisviennistä, se jäi vuonna 1958 hieman alle 18 prosenttiin. Syksyllä 1958 koetun “yöpakkaskriisin” yhteydessä kappaneuvottelut katkesivat, mutta käynnistyivät uudelleen seuraavan vuoden alussa, jolloin myös kyettiin sopimaan jatkotoimituksista.

Suurimmat idänkaupan tilaukset tehtiin yleensä johtavien poliitikkojen vierailujen yhteydessä. Näyttävimpiä vientiartikkeleita olivat suuret jäänmurtajat, joiden tilaaminen lähti käyntiin ministeri Mikojanin Suomen-vierailulla. Värtsilältä tilattiin vuonna 1956 kaksi polaarijäänmurtajaa, jotka toimitettiin vuosina 1960 ja 1961, ja jatkoa seurasi 1960-luvulla.

Tieteellis-tekninen yhteistyö Neuvostoliiton kanssa käynnistyi 1950-luvun loppupuoliskolla. Sen puitteissa päästiin entistä paremmin selville toisen osapuolen talouden suorituskyvystä eri aloilla, mikä helpotti kauppasopimusten tekoa.

Neuvostoliiton suhteellinen osuus Suomen koko ulkomaankaupasta pieneni 1950-luun lopulla niin, että se muodosti vuonna 1960 enää noin 14 prosenttia ja 1961 noin 13 prosenttia kokonaiskauppavaihdosta. Koko itäblokin osuus tuonnista oli 20 prosenttia vuonna 1961 ja viennistä vain 17 prosenttia.


Lähteinä mm: Ahti Karjalainen - Jukka Tarkka, Presidentin ministeri (1989), s. 74 - 98; Tuomas Keskinen, Idänkauppa 1944 - 1987 (1987), s. 141 - 216; Erkki Pihkala, “Ulkomaankauppa ja ulkomaiset maksusuhteet” teoksessa Suomen taloushistoria 2 (1982), s. 370 - 379; Jukka Seppinen, Suomen Efta-ratkaisu yöpakkasten ja noottikriisin välissä (1997), s. 47 - 63; Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 208 - 210; Juhani Suomi, Kriisien aika (1992), s. 284 - 306.