Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Kysymys Neuvostoliiton 30.10.1961 lähettämän nootin alkuperästä ja tarkoituksesta on säilynyt yhtenä Suomen poliittisen historian suurimmista mysteereistä. On kiistelty siitä, missä määrin nootti oli ulkoisten olosuhteiden tuote, eli Yhdysvaltojen ja Länsi-Saksan sotilaallisen vahvistumisen sekä siihen liittyneen Berliinin kriisin aiheuttama, ja miten tiiviisti se toisaalta liittyi suomalais-venäläisiin suhteisiin ja Suomen presidentinvaaliin.

Tärkeimmät selitysmallit nootin lähettämiselle ja kriisin kululle ovat olleet:

- Neuvostoliiton muodostama todellinen uhka, sotilasstrategiset tekijät, yllätys ja Kekkosen taitava torjunta (Juhani Suomi).
- Nootti Kekkosen tilauksesta sekä tilanteen kehittely yhteispelinä NKP:n ja KGB:n edustajien kanssa (Tuure Junnila ja Hannu Rautkallio).
- Nootti “diplomaattisena monikärkiohjuksena”, jolloin varoituksen kohteena olivat Suomen lisäksi pohjoismaat ja Länsi-Saksa, sekä nootin aiheena Neuvostoliiton sisäinen valtakamppailu ja Suomessa vaikuttaminen Kekkosen uudelleenvalinnan hyväksi (esim. Max Jakobson ja Juhani Suomi).

On kiistatonta, että syksyllä 1961 elettiin kylmän sodan kireimpiin kuuluvia aikoja ja Neuvostoliitossa koettiin lännen ylivoima uhkaavaksi. Vaikka Berliinin kriisi oli jo saavuttanut kulminaatiopisteensä, sen taustalla ollut asetelma ei ollut muuttunut.

Yhtä lailla selvää on, että Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan kaikin käytettävissä olevin keinoin siihen, että Urho Kekkonen jatkaisi presidenttinä myös vuoden 1962 vaalien jälkeen. Vastaehdokkaana ollut Olavi Honka oli erityisesti taustavoimiensa vuoksi Neuvostoliiton kannalta lähes mahdoton vaihtoehto. On paljolti tulkintakysymys, kuinka yleistilanteen vakavuus ja presidentinvaalit liittyivät yhteen ja tarvittiinko siihen vaikuttamiseen niin dramaattista keinoa kuin ehdotus sotilaallisten neuvottelujen aloittamiseksi yya-sopimuksen perusteella.

Neuvostoliiton kannalta Berliinin kriisillä ja siihen liittyneellä yleistilanteen kiristymisellä oli merkittävästi sotilaallinen luonne. Vastakkaiset suurvallat olivat aloittaneet uuden kilpavarustelun vaiheen, ja siihen liittyi myös pyrkimys vahvistaa ilmapuolustusta Jäämeren - Itämeren välisillä alueilla Yhdysvaltojen pommikoneiden hyökkäysten torjumiseksi. Suomi oli osa tätä vyöhykettä ja muodosti painautuman Neuvostoliiton ilmapuolustuksessa. Sotilaalliset syyt nootin lähettämiselle olivat olemassa, mutta on eri asia, tarvitsiko Neuvostoliiton juuri sen vuoksi lähettää julkinen nootti. Suomen ilmapuolustuksen vahventamistoimet olisi voitu hoitaa tehokkaammin salaisilla neuvotteluilla. Neuvostoliiton sotilaslinjaa pitkin oli annettu Suomeen päin jo alkuvuodesta 1961 viestejä yya-sopimuksen perusteella tapahtuvien neuvottelujen ja hankintojen tarpeesta. Noita toimia olisi voitu tehostaa syksyllä 1961 ilman noottiakin.

Mahdollisia nootin tilaajia on esitetty useita, vaikka mitään vahvistusta tilaamiselle ei ole pätevästi osoitettu. Ainakin Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystö osallistui asian kehittelyyn, ja saattoi olla koko idean isä. Urho Kekkonen todennäköisesti tiesi jotain nootin tulosta, vaikka hän ei olisikaan sitä suoranaisesti tilannut. On myös kyseenalaista, olisiko pienen maan presidentillä ollut edes mahdollisuuksia vaikuttaa kriisin keskellä olleen suurvallan ulkopoliittisiin toimiin.

On myös tiedossa useita viitteitä siitä, että Kekkonen oli todella yllättynyt saadessaan tiedon nootista Yhdysvaltojen vierailunsa loppuvaiheessa, vaikka hän suhtautui asiaan viileän harkitsevasti. Nootin ajoitus määräytyi ilmeisesti Neuvostoliiton puoluekokouksen päätöksen lähestymisestä. Nikita Hrushtshev joutui puolustamaan toimintaansa “molotovilaisten” kovan linjan edustajien arvostelua vastaan, joten lujuuden osoittaminen hyökkäyksen uhasta varoittavalla nootilla sopi hänellekin hyvin.

Nootin ratkaisua Novosibirskissa voidaan selittää kaikilla edellä mainituilla syillä. Se oli “lavastus” siinä mielessä, että Hrushtshev oli jo tehnyt päätöksen luopua konsultaatiovaatimuksesta, mutta dramaattiset näytelmät kuuluvat suurvaltapolitiikan luonteeseen. Presidentti Kekkosen kutsuminen kauas Siperiaan kuulemaan Neuvostoliiton johdon kannanottoja menestyksellisen Yhdysvaltojen vierailun jälkeen oli taitava siirto politiikan shakkipelissä.

Noottikriisin turvallisuuspoliittinen merkitys oli joka tapauksessa huomattava. Kekkosen asema vahvistui ulkopoliittisessa päätöksenteossa. Kokemukset kriisinhallinnan ongelmista nootin tultua pakottivat myös valtiojohdon ja eri hallinnonhaarat parantamaan keskinäistä yhteistyötään sekä kehittämään turvallisuuspoliittista oppia selventämään Suomen asemaa ja politiikan linjauksia.


Juhani Suomi, Kriisien aika (1992), s. 475 - 587.
Tuure Junnila esitti käsityksensä jo vuonna 1962 pamfletissa Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna. Laajemmin teesiä on perusteltu Hannu Rautkallion kirjoissa, erityisesti Novosibirskin lavastus (1992), Laboratorio Suomi (1996), s. 231 - 275 ja Agenda Suomi (1999), s. 131 - 178.
Max Jakobson, Pelon ja toivon aika (2001), s. 314 - 334 ja Suomi (1992), s. 542.
Pertti Salminen, Puolueettomuuden nimeen (1995), s. 60 - 88 ja Pekka Visuri, Puolustusvoimat kylmässä sodassa (1994), s. 178 - 187.
Kriisien hallinnan ongelmista ja opetuksesta esim. Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 246 - 248.