Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Presidentti Kekkonen oli jo 1950-luvun lopulla ehdottanut Neuvostoliitolle Saimaan kanavan kunnostamista ja vuokraamista Suomelle. Hankkeen poliittisena tavoitteena oli saada jalansijaa Viipurin alueelle mahdollista myöhempää rajansiirtoa varten. Taloudellisena päämääränä oli lisätä idänkauppaa, jossa oli vaikeuksia löytää sopivia tuontitavaroita Neuvostoliitosta. Vuonna 1960 Neuvostoliitto antoi periaatteellisen suostumuksen kanava-alueen ja Uuraan sataman osan vuokraamiseen, mutta maa-ala tuli olemaan rajoitetumpi kuin suomalaiset olivat toivoneet. Toisaalta se oli enemmän kuin pelkkä kanavan käyttöoikeus. Kanavan kunnostus- ja laajennustyöt pääsivät alkamaan vuonna 1963, ja käyttökuntoon kanava saatiin vuonna 1968.

Saimaan kanavan kunnostus ja vuokraaminen sai Suomessa oikeiston taholta vastaansa kritiikkiä, kun epäiltiin sen taloudellista kannattavuutta. Sama toistui monien muidenkin hankkeiden kohdalla. Oli vaikea erotella välittömiä taloudellisia nettohyötyjä mahdollisista pitemmän aikavälin poliittisista ja taloudellisista hyödyistä. Länsimaista kuului arvostelua, että Suomi suosii idänkauppaa poliittisista syistä eikä noudata markkinatalouden ehtoja.

Suomen rautateiden sähköistys 1960-luvun puolivälistä alkaen vaati veturikaluston uusimista. Veturit oli edullista hankkia aluksi samalta toimittajalta, joten syntyi kilpailu kotimaisen, läntisen ja itäisen ratkaisun kesken. Viime vaiheessa vastakkain oli kotimainen tuotanto ja tuonti idästä. Hallitus päätyi vuonna 1968 suosittamaan veturien tilaamista Neuvostoliitosta sillä perusteella, että tarjous oli halvin. Jälleen heräsi arvostelua siitä, että hallitus toimi asiassa poliittisin perustein suosien idänkauppaa. Kiista vetureista ravisteli myös hallituspuolueita sisäisesti. Lopullinen päätös 27 sähköveturin tilaamisesta Neuvostoliitosta tehtiin valtioneuvostossa vasta maaliskuussa 1970. Lopulta myös suomalainen teollisuus osallistui niiden tekoon merkittävällä panoksella, ja veturit osoittautuivat käytössä hyviksi ja kauppa kaikkiaan edulliseksi.

Ehkä eniten huomiota herätti kuitenkin Suomen ensimmäisen ydinvoimalan hankinta. Sen tarjouskilpailussa vuosina 1967 ja 1968 aluksi haparoitiin kokemuksen puutteessa, jolloin yhtä lailla idästä kuin lännestäkin heräsi epäilyksiä poliittisesta pelistä. Kyseessä oli monimutkainen hankinta, jossa teknologiset vaatimukset, lainajärjestelyt ja politiikka sekoittuivat tehokkaasti. Hallitus päätti kesällä 1969 tilata ydinvoimalan Neuvostoliitosta, mutta siihen toimitettiin komponentteja useista eri lähteistä. Imatran voima huolehti voimalan rakentamisesta ja käyttöön otosta.

Vuonna 1967 tehty sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välisen pysyvän talouskomission asettamisesta helpotti yhteistyöhankkeiden suunnittelua tulevina vuosina. Useita suuria rakennushankkeita toteutettiin yhteistyösopimusten puitteissa.

Lähteinä mm: Mauno Koivisto, Liikkeen suunta (1997), s. 165 - 189; Erkki Pihkala, Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen (2001), s. 220 - 222; Juhani Suomi, Presidentti (1994), s. 134 - 148; Juhani Suomi, Taistelu puolueettomuudesta (1996), s. 547 - 550.