Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Maaliskuun 1966 eduskuntavaalien jälkeen nimitetyssä vasemmiston ja keskustan “kansanrintamahallituksessa” toimi pääministerinä SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasio. Ulkoministerinä oli keskustapuolueen Ahti Karjalainen ja valtiovarainministerinä Mauno Koivisto, joka päätoimisesti oli Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja. Hallituksen tärkeimpiä tehtäviä oli talouden vakauttaminen, mihin tarvittiin vuonna 1967 peräti 31 prosentin devalvaatio ja siihen liittynyt laaja tulopoliittinen kokonaisratkaisu.

Hallituksen talouspolitiikka menestyi kohtuullisesti, joten kesken hallituskauden ei sinänsä ollut tarvetta suuriin muutoksiin. Ongelmia kehittyi sosiaalidemokraattien sisällä vuoden 1968 alussa, kun pääministeri Paasiota vaadittiin valitsemaan puolueen johtamisen ja ministerintehtävän välillä. Taustalla oli kilpailuasetelma muun muassa Paasion ja Väinö Leskisen välillä. Paasio päätti jatkaa puolueen puheenjohtajana, kun sopiva tilaisuus vaihtoon tuli presidentinvaalin yhteydessä. Silloisen tavan mukaan valtioneuvosto vaalin jälkeen asetti paikkansa uudelleenvalitun presidentin käytettäväksi.

SDP:n piirissä kannatettiin Mauno Koiviston valitsemista pääministeriksi, eikä presidentti Kekkonen asettunut vastustamaan. Koivisto ensin kieltäytyi lähinnä sillä perusteella, että hänet oli nimitetty Suomen Pankin pääjohtajaksi eikä hän myöskään halunnut toimia Paasion syrjäyttäjänä. Tasavallan presidentin ja SDP:n eduskuntaryhmän harjoittaman painostuksen jälkeen Koivisto suostui paljolti siksi, että hän katsoi tarpeelliseksi jatkaa talouden vakauttamispolitiikkaa. Ulkoministerinä jatkoi Karjalainen.

Samoihin aikoihin Suomessa voimistuivat vaatimukset molempien saksalaisten valtioiden tunnustamiseksi. Koivisto ja Karjalainen vastustivat aloitteen tekemistä siinä vaiheessa ja yhtyivät näin presidentti Kekkosen kantaan. He joutuivat tällöin torjumaan lähinnä SDP:n nuorten ulkopolitiikan harrastajien muodostaman ryhmittymän vaatimukset “uudesta ulkopolitiikasta”, joka lähenisi entistä enemmän Neuvostoliiton kantoja.

Hallituksen muodostaminen Mauno Koiviston johdolla sujui verraten helposti. Ainoastaan puolustusministerin paikan täyttö tuotti hieman vaikeuksia. Silloin ei vielä ollut laajemmin tiedossa, että presidentti olisi halunnut tuolle paikalle vanhan luottomiehensä ja ministeriveteraanin Arvo Pentin. Keskustapuolueen eduskuntaryhmä esitti jo ministerinvirkaa hoitanutta Sulo Suorttasta, jolle oli nyt tarkoitus alistaa myös poliisiasiat. Näin myös tapahtui.

Mauno Koiviston johtamassa hallituksessa jatkoi useita edellisen valtioneuvoston jäseniä. Keskuspuolueesta oli kolme entistä pääministeriä, mutta asetelmasta ei kehittynyt ongelmia. Myöskään ulkopolitiikan alalla ei hallituksen sisäisiä eromielisyyksiä juuri esiintynyt. Ongelmat olivat paljolti sisäpoliittisia ja liittyivät vasemmiston nousuun, jolloin keskustapuolue joutui puolustuskannalle.


Lähteinä mm: Mauno Koivisto, Liikkeen suunta (1997), s. 113 - 144; Juhani Suomi, Taistelu puolueettomuudesta (1996), s. 23 - 44.