Liennytyksen kausi 1969 - 1979

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Saksan liittotasavallan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD:n) johtoryhmässä kypsyi 1960-luvun puolivälissä ajatus, että suhteet itäblokin maihin pitäisi järjestää uudelle pohjalle. Willy Brandt oli Länsi-Berliinin pormestarina kokenut vakavia kriisejä ja nähnyt kaupungin jakautumisen. Hänen mielestään Saksan yhdistämisen ongelmaa ei voitu ratkaista voimalla, sillä se johtaisi vain jaon jyrkentymiseen. Oli löydettävä uusia poliittisia keinoja.

Egon Bahr toimi puolueessa sekä ideologina että käytännön politiikan muotoilijana. Hän esitti ohjelman tunnuslauseella “muutos lähentymisen kautta” (saks. Wandel durch Annäherung), jossa suositeltiin läheisempiä suhteita itään tarkoituksella muuttaa sikäläistä järjestelmää demokraattisemmaksi. Näin “uusi idänpolitiikka” erosi vanhemmasta Bismarckin ajan realismista juuri demokraattisuutensa ja idealistisuutensa vuoksi.

SPD:n puheenjohtaja Herbert Wehner asettui tukemaan noita ajatuksia ja muuttamaan niitä käytännön politiikaksi. Syyskuussa 1969 pidettyjen liittopäivävaalien jälkeen Willy Brandt valittiin liittokansleriksi. Hänen hallituksensa ulkoministeriksi tuli liberaalien (FDP:n) Walter Scheel, joka kannatti Egon Bahrin muotoilemaa ohjelmaa. Hallituksella oli kuitenkin takanaan vain niukka parlamenttienemmistö, joten idänpolitiikassa piti edetä varovasti. Toisaalta suurvaltojen välisen liennytyskehityksen vahvistuminen alkoi suosia sen toteutusta.

Vuonna 1970 Brandt vieraili ensin DDR:ssä ja sitten Neuvostoliitossa, jonka kanssa solmittiin suhteiden normalisointia koskenut sopimus. Saman vuoden lopulla hän vieraili Varsovassa ja pyysi näyttävästi anteeksi Hitlerin ajan Saksan rikoksia. Näiden avausten jälkeen neljä miehitysvaltaa tekivät uuden sopimuksen Berliinin asemasta, jolloin taattiin vapaa pääsy Länsi-Saksasta Berliiniin johtavia läpikulkuteitä pitkin.

Liittopäivillä jarrutettiin Brandtin itäsopimusten ratifiointia, sillä yleisesti ei ollut vielä valmiutta hyväksyä itärajan vetoa Oder-Neisselle ja DDR:n tunnustamista itsenäiseksi valtioksi. Uusissa vaaleissa SPD menestyi hyvin, jolloin edellytykset ratifioinnille paranivat. Silti sopimusten vahvistaminen ja voimaantulo kesti vuosille 1972 - 1973. Liittotasavalta tunnusti perussopimuksessa 1972 DDR:n valtioksi mutta ei länsisaksalaisille ulkomaaksi.

SPD:n 1960-luvulla aloittaman idänpolitiikan seurauksena Saksan puoliskot pysyivät erillään mutta suhteiden vakinaistaminen toisaalta mahdollisti niiden pääsyn YK:n jäseniksi vuonna 1973 ja muutenkin osallistumisen normaalisti kansainväliseen politiikkaan. Toive järjestelmien muutoksesta lähentymisen kautta ei täyttynyt, sillä DDR pysyi tiukasti kommunistisena ja liittotasavalta kapitalistisena, joskin “sosiaalista markkinataloutta” korostavana. Suhteiden järjestäminen sopimuspohjalle teki silti elämisen helpommaksi sekä mahdollisti kanssakäymisen lisääntymisen ja aikanaan myös Saksan yhdistymisen.


Lähteinä mm: Seppo Hentilä, Kaksi Saksaa ja Suomi (2003), s. 107 - 119; Andreas Hillgruber, Deutsche Geschichte 1945 - 1983 (1983), s. 87 - 140; W.R. Smyser, From Yalta to Berlin (1999), s. 210 - 277; Pekka Visuri - Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (1992), s. 116 - 135.