Kylmän sodan päättyminen 1986 - 1991

Selaa jakson sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki seuraavalle tasolle ja artikkeliin.
Selaa jakson sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki seuraavalle tasolle ja artikkeliin.
Selaa jakson sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki seuraavalle tasolle ja artikkeliin.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (Etyk) oli Helsingin päätösasiakirjassaan vuonna 1975 määrittänyt maanosan turvallisuuden ylläpidon periaatteet, joihin kuului ennen kaikkea valtioiden suvereniteetin ja rajojen loukkaamattomuuden kunnioittaminen. Tässä suhteessa asiakirja melko pitkälle korvasi myös Saksan kanssa tekemättä jäänyttä rauhansopimusta. Moskovassa ja muidenkin itäblokin kommunistimaiden hallitusten keskuudessa Etyk haluttiin ensi sijassa ymmärtää “Jaltan järjestyksen” turvaajaksi.

Helsingin päätösasiakirjaan sisältyi kuitenkin rauhanomaisten muutosten mahdollisuus valtiollisissa suhteissa ja ajatus kansalaisten välisen kanssakäymisen edistämisestä. Ihmisoikeudet ja talouden vapautus alkoivat tulla yhä tärkeämmiksi vaatimuksiksi myös itäblokissa 1980-luvun puolivälistä alkaen. Mihail Gorbatshovin uudistusohjelma lupasikin parannuksia.

Puolassa hallitus joutui perääntymään sotatilan aikaisista rajoituksista, ja myös Unkarissa sekä talouden että yhteiskunnan vapautuminen eteni. Jyrkintä linjaa edustivat yhä DDR ja Tshekkoslovakia sekä toisaalta Romania ja Bulgaria, jotka olivat kuitenkin sivussa Keski-Euroopan kehityksestä. Kylmän sodan jään sulaminen näytti jo väistämättömältä, mutta kukaan ei vielä tiennyt, kuinka jäykistynyt blokkijako käytännössä purettaisiin.

DDR:n hallinto yritti pitää kiinni tiukasta kurista ja kommunistipuolueen vallasta tietäen, että pienikin lipsahdus saattaisi aiheuttaa vyöryn kohti Saksan yhdistymistä Länsi-Saksan ehdoilla. Lännen taloudellinen ja kulttuurinen vetovoima oli suuri, ja tietoa kulki erityisesti televisiolähetysten avulla rajojen yli itään. Saksan talouden ja väkiluvun suuruus sekä asema keskellä Eurooppaa tekivät siitä avainalueen koko maanosan kehitykselle. Siksi siellä oli myös voimakkaat Neuvostoliiton asevoimat.

Puola ja Unkari vapauttivat poliittista järjestelmäänsä tuntuvasti jo vuoden 1989 alkupuolella. Kesällä kommunistipuolue menetti ehdottoman valta-asemansa Puolassa, ja Unkarissa aloitettiin uudistusohjelma, johon sisältyi myös esteiden purkaminen Itävallan vastaiselta rajalta. Sieltä alkoi virrata länteen tuhansia itäsaksalaisia, joita jäi myös Saksan liittotasavallan lähetystön alueelle Prahaan odottelemaan junakuljetusta. Sen järjestyminen kohtalaisen helposti oli merkki itäblokin hallitusten pyrkimyksestä välttää väkivallankäyttöä.

DDR:n hallinnon romahdus syksyllä 1989 tapahtui nopeasti, eikä Neuvostoliitto reagoinut edes Berliinin muurin avaamiseen 9. marraskuuta. Gorbatshovin johtama hallitus oli päättänyt olla puuttumatta tilanteen kehitykseen, vaikka oli odotettavissa koko järjestelmän kaatuminen itäisen Keski-Euroopan maissa. Näin myös tapahtui muutaman kuukauden aikana.

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajilla oli keskeinen asema kylmän sodan päätösvaiheen hallinnassa, mutta myös kansainväliset instituutiot, ennen kaikkea YK ja Etyk, tarjosivat hyvät puitteet tilanteiden käsittelylle. Kaikista hallintayrityksistä huolimatta kylmän sodan päätös Euroopassa oli jäiden lähdön kaltainen tapahtumaketju, joka eteni omalla painollaan luonnonilmiön lailla. Tarvittiin lisäksi hyvää onnea, ettei pahempia räjähdyksiä sattunut.

Myös Neuvostoliiton hajoamisprosessi oli jo edennyt pitkälle, kun se sai uutta vauhtia Keski-Euroopan tapahtumista vuodenvaihteessa 1989/90. Koko vuoden 1990 Moskovan sisäisessä valtataistelussa kamppailivat uudistajat ja vanhoilliset. Seuraavan vuoden alkupuolella vanhan järjestelmän säilyttämisen kannattajat yrittivät saada hajoamista pysähtymään, ja yrittivät elokuussa jopa vallankaappausta. Lopputuloksena oli kuitenkin Neuvostoliiton hajoaminen vuoden päättyessä.

Kylmän sodan loppuvaihe ei ollut pelkästään Eurooppaa koskeva asia. Neuvostoliitto vetäytyi monista “kolmannen maailman” kriisipesäkkeistä 1980-luvun loppuvuosina ja suostui yhteistyöhön lännen kanssa muun muassa Irakin ajamiseksi pois miehitetystä Kuwaitista syksystä 1990 alkaen. Yhteistyötä tarvittiin myös monella muulla alueella tilanteen rauhoittamiseksi. Yleensä siinä onnistuttiin, mutta Jugoslavian väkivaltainen hajoaminen kesästä 1991 alkaen muistutti myös suurista riskeistä.


Kirjallisuutta: Alan Axelrod, The Real History of the Cold War (2009), s. 411-419; Karen Dawisha, Eastern Europe, Gorbachev, and Reform (1990); Desmond Dinan, Europe Recast (2004), s. 205-265; John Lewis, Gaddis, The Cold War (2005), s. 237-257; William Hitchcock, The Struggle for Europe (2004), s. 348-379; Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 355-421; Max Jakobson, Tilinpäätös (2003), s. 244-285; Henry Kissinger, Diplomacy (1994), s. 762-803; Walter LaFeber, America, Russia, and the Cold War, 1945 - 2000 (2002), s. 333-369; David Marples, The Collapse of the Soviet Union 1985 - 1991 (2004); David Mason, Revolution and Transition in East-Central Europe (1996), s. 51-154; Jack Matlock, Reagan and Gorbachev (2004); Martin McCauley, Russia, America and the Cold War 1949 - 1991 (2004), s. 82-101; Olav Njolstad (ed.), The Last Decade of the Cold War (2004); Silvio Pons - Federico Romero (eds.), Reinterpreting the End of the Cold War (2005); Ronald Powaski, The Cold War (1998), s. 258-293; Robert Service, The End of the Cold War 1985-1991 (2015), s. 314-472; W.R. Smyser, From Yalta to Berlin (1999), s. 327-402; Venäjän historia (2002), s. 494-549; Pekka Visuri - Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (1992), s. 136-190; Dmitri Volkogonov, The Rise and Fall of the Soviet Empire (1999), s. 299-529; Pekka Visuri, Maailman muutos ja Suomi (2011), s. 17-50; Odd Arne Westad, The Global Cold War (2005), s. 364-395.