Kriisejä valtapiirien rajoilla

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Kansainvälisen politiikan “suojasää” 1950-luvun puolivälissä enteili kylmän sodan päättymistä tai ainakin tilanteen vakiintumista “kylmän rauhan” ajaksi. Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa valtaan noussut johtoryhmä ryhtyi parantamaan suhteita länteen ja pyrki muodostamaan keskelle Eurooppaa puolueettomien maiden vyöhykkeen. Sisäpolitiikassa uusi johto halusi Stalinin rikosten paljastamisella vuoden 1956 alussa modernisoida Neuvostoliittoa irtautumatta kuitenkaan kommunistisesta järjestelmästä.

Itäblokin pienissä maissa Moskovan irtisanoutuminen stalinismista tulkittiin epäluottamuslauseeksi myös omia, Stalinin kaudella valtaan nousseita johtajia kohtaan. Samalla koko stalinistiseen käytäntöön perustunut itäisen Euroopan hallintajärjestelmä kyseenalaistettiin. Puolassa koettiin rajuja mielenosoituksia, ja Unkarissa alkoi lokakuun lopulla avoin kansannousu, joka kohta päättyi neuvostoarmeijan aseelliseen interventioon.

Tilanne kiristyi myös Lähi-idässä, kun Iso-Britannia ja Ranska Israelin avustuksella lähtivät valtaamaan Egyptin kansallistamaa Suezin kanavaa. Hyökkäys kanava-alueelle alkoi samoina päivinä, jolloin Neuvostoliitto ryhtyi kukistamaan Unkarin kansannousua. Kahden kriisin yhteisvaikutus olisi saattanut olla erittäin tuhoisa, ellei Yhdysvallat olisi asettunut vastustamaan omien liittolaistensa sotatoimia Egyptiä vastaan. Suezin kriisin rauhoittamisessa YK sai keskeisen roolin, kun suurvallat pääsivät yksimielisyyteen maailmanjärjestön ensimmäisen rauhanturvaamisoperaation käynnistämisestä.

Vuoden 1956 lopulla kiristynyt kansainvälinen yleistilanne ei mahdollistanut enää paluuta suurvaltojen yhteistyöuralle, vaan konfliktit jatkuivat maailman eri puolilla. Euroopassa Neuvostoliitto pyrki saamaan Itä-Saksan (DDR:n) valtion kansainvälisesti tunnustetuksi ja Berliinin aseman määritetyksi uudelleen. Syksystä 1958 alkoi “Berliinin kriisien” sarja, joka kesti useita vuosia. Läntiset suurvallat eivät luopuneet miehitysvallan oikeuksistaan, eikä myöskään Länsi-Saksa (Saksan liittotasavalta) suostunut tunnustamaan DDR:n itsenäisyyttä ja Berliinin asemaan ehdotettuja muutoksia. Kiista Berliinin asemasta huipentui vuonna 1961, jolloin Neuvostoliitto joutui toteamaan, ettei taloudellisesti selvästi vahvempi ja ylivoimaisen ydinaseistuksen tukema länsi ollut painostettavissa myönnytyksiin.

Moskovan yritys tehostaa Kuuban puolustusta ja samalla heikentää Yhdysvaltojen ydinaseylivoimaa sijoittamalla ydinräjähteillä varustettuja ohjuksia Kuubaan syksyllä 1962 nostatti kovat vastatoimet. Yhdysvallat osoitti olevansa valmis jopa täysimittaiseen sotaan, ja Neuvostoliitto joutui peräytymään. Kuuban kriisin yhteydessä suurvallat havaitsivat keskinäiseen ydinsotaan liittyvien riskien kohonneen liian suuriksi, joten päätettiin kehittää monipuolisia toimia kriisien kärjistymisen estämiseksi. Tästä toimintamallista ryhdyttiin kansainvälisessä politiikassa käyttämään nimitystä “kriisinhallinta”.

Suurvaltojen vältellessä keskinäiseen sotaan joutumista, aseelliset konfliktit voimistuivat “kolmannessa maailmassa”. Yhdysvallat kietoutui 1960-luvulla yhä syvemmälle Vietnamin sotaan ja joutui lopulta toteamaan, ettei suurvallan voima riittänyt sissisodan voittamiseen.

Suezin kanavan hallintaa koskeneen kiistan laannuttua jännitystila Lähi-idässä silti jatkui ja johti kesäkuussa 1967 lyhyeen mutta dramaattiseen sotaan Israelin ja arabimaiden välillä. Israel löi Egyptin, Jordanian ja Syyrian asevoimat sekä miehitti Siinain niemimaan, Jordan-joen länsirannan ja Golanin kukkuloiden alueet.

Kylmän sodan Euroopan viimeinen suuri sotilaallinen selkkaus koettiin elokuussa 1968, kun Varsovan liiton joukot miehittivät Tshekkoslovakian. Neuvostoliitto halusi varmistaa kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen jatkuvuuden ja maan pysymisen itäblokin piirissä. Varsovan liiton pienten maiden johtajat pelkäsivät myös oman asemansa horjuvan, joten he Romanian johtajaa lukuun ottamatta asettuivat puoltamaan voiman käyttöä.

Lännessä Tshekkoslovakian miehitys koettiin sosialistisen leirin sisäiseksi kurinpalautukseksi, johon ei suoranaisesti haluttu puuttua. Verraten heikoiksi jääneiden läntisten protestien jälkeen blokkijako hyväksyttiin pysyväksi olotilaksi. Neuvostoliiton hallitsema Varsovan liitto näytti silloin niin vahvalta, ettei Naton piirissä ollut halukkuutta uhmata sitä sotilaallisesti. Myöhemmän tiedon perusteella on kuitenkin arvioitavissa, että Neuvostoliiton ja kommunismin arvostus kärsi vakavan takaiskun juuri Tshekkoslovakian miehityksestä. Itäblokin yhtenäisyys oli väkinäisesti ylläpidettyä ja ajan myötä haurastuvaa.

Vuotta 1968 voidaan pitää myös uudenlaisen kansalaisliikehdinnän nousun aikana. Länsimaissa uusvasemmistolainen suuntaus voimistui ja haastoi vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen. Ranskassa koettiin jo keväällä erittäin rajuja mellakoita, ja Yhdysvalloissa Vietnamin sodan vastainen kansalaisliike alkoi vaikuttaa tuntuvasti maan poliittisiin ratkaisuihin. Myös itäisessä Euroopassa vapautta ja todellista demokratiaa vaativat kansalaisliikkeet heräsivät mutta joutuivat vielä voimakkaiden tukahduttamistoimien kohteeksi. “Rautaesirippu” pysyi suljettuna ja blokkien rajat ylittävä yhteydenpito vähäisenä.


Kirjallisuutta: Alan Axelrod, The Real History of the Cold War (2009), s. 154-376; Ahron Bregman, Israel’s Wars (2002), s. 39-93; Martin McCauley, Russia, America and the Cold War, 1949 - 1991 (2004), s. 47-59; William Hitchcock, The Struggle for Europe (2004), s. 177-293; Eric Hobsbawm, Äärimmäisyyksien aika (1999), s. 290-311 ja 499-503; Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 134-267; Hannu Juusola, Israelin historia (2005); Max Jakobson, Pelon ja toivon aika (2001), s. 202-453; Mehran Kamrava, The Modern Middle East (2005), s. 125; Frederick Kempe, Berlin 1961 (2012); Walter LaFeber, America, Russia, and the Cold War, 1945 - 2000 (2002), s. 177-273; Ronald Powaski, The Cold War (1998), s. 115-166; W.R. Smyser, From Yalta to Berlin (1999), s. 137-223; William Taubman, Khrushchev (2004), s. 270 - 619; Odd Arne Westad (ed.), Reviewing the Cold War (2000), s. 303-325.