Maailmansodan jälkeinen aika 1944 - 1955

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Euroopassa kylmän sodan asetelmat kiinteytyivät vuosina 1948 - 1949 blokkijaoksi, joka kesti sellaisenaan neljä vuosikymmentä. Samoihin aikoihin Kaukoidässä tapahtui merkittävä ratkaisu, kun kommunistit pääsivät voitolle Kiinan sisällissodassa ja pakottivat kansallismielisen hallituksen vetäytymään mantereelta Taiwanin (Formosan) saarelle. Kansainväliselle politiikalle lähes yhtä dramaattiset vaikutukset oli tiedolla, että Neuvostoliitto suoritti elokuussa 1949 onnistuneen kokeen ydinräjähteellä, jota silloin sanottiin atomipommiksi.

Korean sodan alkaminen kesäkuussa 1950 Pohjois-Korean joukkojen hyökkäyksellä etelään teki kylmästä sodasta maailmanlaajuisen ja nostatti pelkoa uudesta maailmansodasta. Yhdysvaltojen hallitus määräsi asevoimansa torjumaan Pohjois-Korean hyökkäystä ja sai YK:n tuen. Pysäytettyään kommunistijoukkojen etenemisen amerikkalaiset vuorostaan hyökkäsivät pohjoiseen. Siinä vaiheessa Kiina ryhtyi tukemaan Pohjois-Koreaa, joka vastahyökkäyksellään löi amerikkalaisjohtoiset YK:n joukot takaisin Korean niemimaan keskiosiin. Sen jälkeen taistelut Koreassa vähitellen tasaantuivat asemasodaksi. Aselepo aikaansaatiin vuonna 1953 pääpiirtein samalle linjalle, mistä sota oli alkanut.

Korean sota heijastui heti myös Euroopan tilanteeseen. Yhdysvallat toi juuri perustetun Pohjois-Atlantin liiton (Naton) tueksi Eurooppaan uusia joukkoja ja ryhtyi voimistamaan ydinaseistustaan. Amerikkalaisten avulla myös Naton pienten jäsenmaiden asevoimia vahvistettiin ja liitolle luotiin kiinteä johto-organisaatio.

Yhdysvallat päätti ydinaseylivoimansa säilyttämiseksi tuottaa fuusioräjähteen eli vetypommin, joka oli tuhatkertaisesti Japania vastaan käytettyä atomipommia voimakkaampi. Sellaisen pommin koeräjäytys tapahtuikin vuoden 1952 lopulla. Neuvostoliitto kykeni vastaamaan jo vajaan vuoden kuluttua omalla jättipommillaan, megatonniluokan lämpöydinräjähteellä, ja suurvaltojen ydinasekilpavarustelu jatkui kiivaana. Vuosikymmenen kuluessa sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto saavuttivat kyvyn tuhota vastapuolen täydellisesti siinäkin tapauksessa, että ne olisivat itse joutuneet ensi-iskun kohteeksi. Päädyttiin “kauhun tasapainoon”, jonka vallitessa kummallakaan puolella ei ollut reaalisia mahdollisuuksia päästä voitolle keskinäisessä ydinsodassa.

Ydinaseista tuli siis jo varhaisessa vaiheessa keskinäisen pelotusstrategian välineitä. Ne toimivat tehokkaana pelotteena toisiaan vastaan, mutta samalla niiden olemassaolo ja pitäminen suuressa käyttövalmiudessa merkitsi jatkuvaa ydinsodan alkamisen riskiä. Kriisitilanteessa ei koskaan voitu olla varmoja, miten vastapuoli käyttäytyisi. Ei voitu luottaa siihen, että se todella pidättyisi ydinaseidensa käytöstä. Kylmälle sodalle tyypillinen propaganda teki parhaansa pitääkseen yllä voimakkaita viholliskuvia. Näistä syistä ydinasepelote ja tavanomaisten asevoimien valmiuden ylläpito nousivat kansainvälisen politiikan keskeiseksi ongelmaksi ja pakottivat myös pohtimaan keinoja asevalvontaa ja aseidenriisuntaa koskevien sopimusten aikaansaamiseksi.

Kylmän sodan kiristyminen ja erityisesti ydinaseistuksen laajamittainen käyttöönotto muutti dramaattisesti myös Pohjolan turvallisuuspoliittista asemaa. Natoon liittyneiden Norjan ja Tanskan puolustusta vahvistettiin, ja niiden aluetta valmistauduttiin käyttämään myös ilmavoimien hyökkäyksiin Neuvostoliiton kohteita vastaan, vaikka kumpikaan maa ei sallinut pysyvien ulkomaisten sotilastukikohtien sijoittamista alueilleen. Ruotsi pysyi puolueettomana mutta asettui salaisesti yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa ja altistui siten myös Neuvostoliiton vastatoimille.

Yhdysvallat painosti eurooppalaisia liittolaisiaan hyväksymään Länsi-Saksan ottamisen mukaan sekä taloudelliseen että sotilasyhteistyöhön. Yritykset Eurooppa-armeijan luomiseksi eivät kuitenkaan toteutuneet, mutta Saksan jälleenaseistaminen mahdollistettiin liittämällä se 1950-luvun puolivälissä uudistettuun Länsi-Euroopan unioniin ja sitä kautta myös Natoon.
Läntisen Euroopan taloudellinen integraatio alkoi 1950-luvun alussa kuuden maan kesken muodostamalla Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Siitä saatujen myönteisten kokemusten pohjalta perustettiin Rooman sopimuksella vuonna 1957 Euroopan talousyhteisö, joka 1990-luvulla laajeni myös yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kattavaksi Euroopan unioniksi.

Toisen maailmansodan heikentämät eurooppalaiset siirtomaavallat eivät kyenneet pitämään kiinni alusmaistaan Aasiassa. Ranska ja Hollanti yrittivät tosin Indokiinassa ja Indonesiassa estää vapautusliikkeitä pääsemästä valtaan mutta joutuivat perääntymään. Iso-Britannia onnistui paremmin hallitsemaan tilannetta, vaikka yhtä lailla joutui sekin luopumaan omistuksistaan ensin Aasiassa ja sitten myös Afrikassa.

Stalinin kuolema maaliskuussa 1953 merkitsi koko itäblokin piirissä hieman vapaampia aikoja mutta myös lisääntyvää levottomuutta. Stalinismia purettiin varovasti muun muassa vapauttamalla miljoonia ihmisiä pakkotyöleireiltä ja sallimalla vainotuille paluu poliittisiin tehtäviin. Kommunistista yhteiskuntajärjestystä ei kuitenkaan ryhdytty heikentämään.
Kansainvälisessä politiikassa Neuvostoliitto tunnusteli mahdollisuuksia jännityksen lieventämiseen. “Suojasään” vallitessa lopetettiin Itävallan miehitys keväällä 1955, ja Neuvostoliitto ilmoitti luopuvansa ulkomaisista tukikohdista myös muualla. Siitä seurasikin kohta Porkkalan tukikohdan palautus Suomelle. Neuvostoliitto pyrki muodostamaan keskelle Eurooppaa puolueettomien maiden vyöhykkeen, joten Ruotsin, Suomen, Sveitsin ja Itävallan puolueettomuus sopi hyvin tuohon kuvioon.

Saksan miehitystä kansainvälisen politiikan “suojasään” vaihe ei kokonaan päättänyt, vaikka Saksan puoliskoista muodostettujen valtioiden suvereenisuus tunnustettiin omien liittolaisten keskuudessa. Itäblokin maat perustivat Varsovan liiton keväällä 1955 vastalauseena Länsi-Saksan eli Saksan liittotasavallan aseistamiselle ja liittymiselle Natoon. Itä-Saksa eli Saksan demokraattinen tasavalta (DDR) liittyi puolestaan Varsovan liittoon. Näin blokkijako kiinteytyi entisestään, mutta toisaalta näytti ilmeiseltä, etteivät suurvallat olleet halukkaita työntymään toistensa vaikutusalueille. Euroopassa syttyvän suursodan riskejä haluttiin välttää molemmin puolin, joten vakiintuneet valtapiirit hyväksyttiin.


Kirjallisuutta: Alan Axelrod, The Real History of the Cold War (2009), s. 70-137; Raymond Cartier, Nach dem Zweiten Weltkrieg (Piper, München 1980); John Lewis Gaddis, We Now Know (Clarendon Press 1997); The Cold War. A History in Documents and Eyewitness Accounts (2003); Eric Hobsbawm, Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku 1914 - 1991 (Vastapaino, Tampere 1999); Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (Bamtam Press, 1998); Max Jakobson, Pelon ja toivon aika. 20. vuosisadan tilinpäätös II (Otava, Helsinki - Keuruu 2001); Melwyn Leffler - David Painter (eds.), Origins of the Cold War (Routledge, London - New York 1994); Bradley Lightbody, The Cold War (Routledge, London - New York 1999); Ronald Powalski, The Cold War (Oxford University Press 1998); Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (Otava, Keuruu 1989).