Kamppailu Suomen puolueettomuudesta 1970-luvulla

Neuvostoliiton linjan koveneminen
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki artikkeliin.
Uudet uhka-arviot
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki artikkeliin.
Julkilausumakiistat
”Liturgian” käyttö
Puolueettomuuspolitiikan määrittely keskeisessä asemassa

Suomen ulkopolitiikan johto työskenteli kesästä 1969 alkaen ahkerasti Euroopan turvallisuuskokouksen toimeenpanon varmistamiseksi. Alkuvaiheessa kiertävänä suurlähettiläänä toimi Ralph Enckell, joka esitteli hanketta Euroopan ja Pohjois-Amerikan pääkaupungeissa. Valmistelujen edistyessä vetovastuu siirtyi lähinnä Jaakko Iloniemelle.

Suurvaltojen välisen liennytyksen edistyminen ja erityisesti Saksan kysymyksen vähittäinen selkeytyminen loivat edellytykset valmistelevalle kokoukselle, jonka Suomi kutsui koolle marraskuuksi 1972. “Helsingin konsultaatioiden” nimellä tunnetuksi tullut kokousjakso pidettiin Espoon Dipolissa. Siinä yhteydessä koko prosessia ryhdyttiin nimittämään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiksi (ETYK).

Varsinainen konferenssi aloitettiin ulkoministerikokouksella Helsingissä 3. - 7.7.1973. Toisessa vaiheessa neuvotteluja jatkettiin Genevessä, jolloin keskityttiin valmistelemaan päätösasiakirjaa. Suomen tavoitteena oli konferenssin päättäminen Helsingissä jo kesällä 1974, mutta idän ja lännen välillä vallinneet erimielisyydet siirsivät aikataulua vuodella eteenpäin. Päätösasiakirja valmisteltiin virkamiestyönä, jolloin Geneven neuvottelujen sihteeristössä keskeisissä tehtävissä olleet suomalaiset diplomaatit saivat ohjeensa yleensä suoraan presidentti Kekkoselta.

Suomen roolina oli koko valmistelu- ja neuvotteluvaiheen ajan toiminta konferenssin varsinaisena isäntämaana yhdessä Sveitsin kanssa. Tämä asetelma kohotti puolueettomuuden arvostusta ja mahdollisti sen, että oikeus puolueettomuuteen kirjattiin päätösasiakirjaan. Toisaalta isäntämaan asema velvoitti idän ja lännen väliseen sovitteluun, vaikka molemmin puolin vallitsi syviä epäluuloja vastapuolen aikeita kohtaan. Neuvostoliitto painosti Suomea erityisesti keväällä 1974 vaikuttamaan sille mieluisten määritysten läpiviemiseen ns. kolmannen korin eli ihmisten välisiä kontakteja ja tiedonvälitystä koskevissa kysymyksissä.

Sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa oli myös sisäisiä erimielisyyksiä suhtautumisessa koko prosessiin. Suomeen saatiin usein ristiriitaisia viestejä niiden kannanotoista. Konferenssia pyrittiin myös käyttämään taktisena neuvotteluvalttina monissa muissa kysymyksissä. Neuvostoliittoa kiinnosti ensi sijassa Euroopan rajojen tunnustaminen, kun taas länsi vaati vapaata tiedonvälitystä ja ihmisten välisiä suoria yhteyksiä rajoista riippumatta. Suomalaisen diplomatian voittona voidaan pitää sitä, että vaikeudet lopulta voitettiin ja päätöskokous voitiin pitää Helsingissä kesällä 1975.


Lähteinä mm: Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi: Suomen kanta (Ulkoasiainministeriö, 1976); Jorma Kallenautio, Suomi kylmän rauhan maailmassa (2005), s. 379 - 382; Kalevi Sorsa, Kansankoti ja punamulta (2003), s. 66 - 85; Juhani Suomi, Liennytyksen akanvirrassa (1998), s. 451 - 461 ja 663 - 670; Klaus Törnudd, Turvallisuus on oven avaamista (2005), s. 131 - 142.