Reaganin Yhdysvallat ja Gorbatshovin Neuvostoliitto

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki artikkeliin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki artikkeliin.
Suomi Koiviston aikaan
Jäiden lähtö Euroopassa
Suomen reaktiot kylmän sodan päättymiseen

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat 1980-luvun alkaessa jännittyneet erityisesti Afganistanin miehityksen ja Eurooppaan sijoitettavien uusien keskikantaman ohjusten vuoksi. Ronald Reaganin presidenttikauden alkaessa tammikuussa 1981 Neuvostoliiton johtaja Leonid Brezhnev oli jo lähes työkyvytön. Moskovassa odoteltiin ja varauduttiin vallanvaihdokseen, samalla kun Reagan käynnisti ulko- ja sotilaspolitiikan alalla aktiivisia toimia Neuvostoliittoa vastaan.

Reagan oli vaalikampanjassaan luvannut vahvistaa kaikin tavoin Yhdysvaltojen asemaa maailmanpolitiikassa. Jo presidentti Carterin kauden lopulla nostettuja sotilasmenoja lisättiin tuntuvasti ja liennytys todettiin kuolleeksi. Reagan jatkoi siitä suoraviivaisella kommunismin vastaisella ohjelmalla. Se oli suunnattu kuitenkin lähinnä Neuvostoliittoa vastaan eikä estänyt läheisten suhteiden ylläpitämistä kommunistisen puolueen hallitsemaan Kiinaan.

Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa Reaganin hallituksen toiminta määräytyi ensisijaisesti strategisten päämäärien perusteella, eikä vapautta ja demokratiaa korostavalla ideologialla ollut siinä paljonkaan tekemistä. Yhdysvallat rakensi rintamaa Neuvostoliittoa ja Irania vastaan, jotka uhkasivat Persianlahden öljyalueita. Niinpä amerikkalaiset tukivat Afganistanissa taistelevia radikaaleja muslimeja ja toisaalta Saddam Husseinin johtamaa arabisosialistista Irakia sodassa Irania vastaan sekä houkuttelivat entisen Neuvostoliiton suojatin Egyptin läheisemmäksi liittolaisekseen.

Neuvostoliiton johto halvaantui yhä pahemmin. Leonid Brezhnev kuoli marraskuussa 1982, ja hänen tilalleen valittu Juri Andropov sairastui pian ja kuoli. Samoin kävi hänen seuraajalleen Konstantin Tshernenkolle. Sitten Neuvostoliiton johtoon valittiin maaliskuussa 1985 selvästi nuorempi ja dynaamisempi Mihail Gorbatshov. Hänen odotettiin aloittavan Neuvostoliiton olojen perusteellisen uudistamisen, eikä odotuksissa petytty. Gorbatshov vaikutti merkittävästi kylmän sodan päättymiseen ja samalla tahtomattaan Neuvostoliiton hajoamiseen 1990-luvun alussa.

Reaganin hallinto vahvisti Yhdysvaltojen sotilaallista voimaa mutta oli samalla valmis ydinaseiden vähentämiseen. Vuonna 1983 Reagan ilmoitti tavoitteekseen ydinaseiden torjuntajärjestelmän rakentamisen, jotta lopultakin päästäisiin eroon ydinaseiden uhasta.

Neuvostoliitossa Reaganin esittelemää suunnitelmaa ohjusten torjuntajärjestelmän rakentamisesta pidettiin vakavana haasteena, mutta ydinaseiden vähentämistä puoltava asenne sopi myös Gorbatshovin uudistusohjelmaan. Seurauksena olikin heti 1980-luvun puolivälin jälkeen ydinaseistuksen supistamista koskevien neuvottelujen vauhdittuminen. Todellinen läpimurto tapahtui, kun Euroopasta poistettiin kokonaan keskikantaman ohjukset vuonna 1987 tehdyllä sopimuksella, ja suurvaltojen strategisten ydinaseiden vähentämisestä päästiin periaatesopimukseen.

Taloudellisesti Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kulkivat aivan eri suuntiin. Reaganin hallitus kasvatti kulutusta ja sai Yhdysvaltojen talouden nousuun, kun taas Neuvostoliiton tuotannon modernisointi epäonnistui. Gorbatshovin oli pakko vähentää taloudellisia rasituksia, ja parhaiten se tapahtui supistamalla sotilasmenoja. Kulutustavaroiden puute herätti tyytymättömyyttä sekä Neuvostoliitossa että satelliittimaissa, ennen kaikkea Puolassa. Nationalismi voimistui Neuvostoliiton eteläisissä osissa ja Baltian maissa, eikä Moskovan hallinto kyennyt pysäyttämään hajoamiskehitystä. Neuvostoliiton poliittinen ote Itä-Euroopasta alkoi heiketä, joskin ulkonaisesti järjestelmä näytti vielä pysyneen ennallaan, kun 1980-luku läheni loppuaan.


Kirjallisuutta: Alan Axelrod, The Real History of the Cold War (2009), s. 396-419; John Lewis, Gaddis, The Cold War (2005), s. 222-257; William Hitchcock, The Struggle for Europe (2004), s. 348-358; Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 333-373; Max Jakobson, Tilinpäätös (2003), s. 244-285; Mehran Kamrava, The Modern Middle East (2005), s. 138-183; Henry Kissinger, Diplomacy (1994), s. 733-803; Walter LaFeber, America, Russia, and the Cold War, 1945 - 2000 (2002), s. 315-342; David Marples, The Collapse of the Soviet Union 1985 - 1991 (2004), s. 1-47; Jack Matlock, Reagan and Gorbachev (2004); Martin McCauley, Russia, America and the Cold War 1949 - 1991 (2004), s. 73-94; Olav Njolstad (ed.), The Last Decade of the Cold War (2004); Ronald Powaski, The Cold War (1998), s. 231-262; Robert Service, The End of the Cold War 1985-1991 (2015); W.R. Smyser, From Yalta to Berlin (1999), s. 295-316; Venäjän historia (2002), s. 494-549; Dmitri Volkogonov, The Rise and Fall of the Soviet Empire (1999), s. 299-529.