Kylmän sodan päättyminen 1986 - 1991

Selaa jakson sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki seuraavalle tasolle ja artikkeliin.
Selaa jakson sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki seuraavalle tasolle ja artikkeliin.
Selaa jakson sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on linkki seuraavalle tasolle ja artikkeliin.

Ensimmäiset kylmän sodan päättymisen merkit tulivat näkyville jo vuoden 1986 lopulla, kun Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan ja Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatshov tapasivat Reykjavikissa. Tosin tieto aseidenriisunnan alalla saavutetusta läpimurrosta pysyi vielä harvojen omaisuutena, sillä kokouksesta kerrotuissa uutisissa painotettiin lähinnä erimielisyyksiä. Suuren käänteen havaitseminen ei ollut helppoa edes monille tiedusteluorganisaatioille, sillä ne olivat pitkään vanhan ajattelun vankeja.

Suomen sisäpolitiikassa eduskuntavaalit vuonna 1987 ja niiden jälkeisen hallituksen muodostaminen merkitsivät uudenlaista vaihetta. Presidentti Koivisto antoi hallituksen muodostamistehtävän kokoomusta edustaneelle Suomen pankin johtajalle Harri Holkerille. Hänen johdollaan aloitti toimintansa kokoomuksen ja SDP:n rungolle perustettu hallitus, jota pääpuolueiden väritunnusten mukaisesti sanottiin “sinipunaksi”.

Taloudellinen tilanne oli suotuisa, joten valtiolla oli varaa jopa veronalennuksiin ja suuriin investointeihin. Työttömyys aleni, ja nousukausi kasvatti monien varallisuutta, mutta se tapahtui paljolti ulkomaisen lainarahan turvin ja perustui riskipitoisiin spekulaatioihin hintojen ja osakekurssien jatkuvasta noususta. Hallituskauden lopulla, uuden vuosikymmenen alkaessa, talous oli ylikuumentunut ja pörssikurssit jo laskussa enteillen talouskriisiä.

Yhteiskunnallinen muutosprosessi ja sisäpoliittinen kuohunta, joka oli ollut tyypillistä sodanjälkeisille vuosikymmenille, oli selvästi tasaantunut. Vasemmistopuolueiden kannatus väheni, ja kommunistinen puolue suorastaan hajosi. Suomen kehitys liittyi yleisempään sosialismin ja kommunismin aatteelliseen alamäkeen ja myös Neuvostoliiton arvostuksen heikkenemiseen.
Suomen ulkopolitiikassa reagoitiin varovasti itäisen Euroopan tapahtumiin vuosikymmenen vaihteessa. Lehdistön kirjoittelu ja kansalaismielipide erkanivat “virallisesta linjasta” vaatiessaan rohkeampia kannanottoja. Tämän ristiriidan taakse peittyi se, että Suomen diplomatia ponnisteli erityisesti Etykin puitteissa muutoksen rauhanomaisuuden puolesta ja toisaalta kaikessa hiljaisuudessa valmisteltiin toimia, joilla varmistettaisiin kappapoliittiset edut länsieurooppalaisen integraation syventyessä.
Saksan yhdistymisen eteneminen vuoden 1990 kuluessa antoi Suomen hallitukselle aiheen arvioida uudelleen yya-sopimuksen merkitystä ja valmistautua irtautumaan Pariisin rauhansopimuksen 1947 sotilasartikloista. Kun Saksan yhdistymissopimus valmistui syyskuussa, olikin sopiva aika julistaa yya-sopimuksen Saksaa koskeva maininta ja rauhansopimuksen sotilasartiklat vanhentuneiksi sekä merkityksensä menettäneiksi. Muilta osin nuo sopimukset säilyivät koskemattomina.

Suomessa oli aihetta seurata erityisellä huolella Neuvostoliiton uudistuspolitiikkaa, joka syksyllä 1990 joutui kasvaviin vaikeuksiin. Näytti ilmeiseltä, että Mihail Gorbatshovin asema horjui ja hän joutui tekemään myönnytyksiä vanhoillisille voimille. Niinpä valtiojohdon reaktiot tammikuussa 1991 sattuneisiin väkivallantekoihin Baltian maissa olivat hyvin pidättyviä. Lehdistössä tällaista asennetta ei juuri ymmärretty vaan vaadittiin tuen osoittamista Baltian maiden itsenäisyysliikkeille.

Vallankaappaus Moskovassa elokuussa 1991 asetti Suomen reagointikyvyn koetukselle. Kaappausyritystä oli kyllä aavisteltu jo pitkään, mutta silti tapahtuma yllätti ja pakotti varovaisuuteen. Kohta kuitenkin selvisi, että voittaja on Venäjän presidentti Boris Jeltsin ja Neuvostoliiton hajoaminen oli kiihtymässä. Suomi tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden samanaikaisesti useimpien länsimaiden ja Venäjän kanssa. Hieman vaikeampi oli luoda suhteita valtaansa koko ajan menettävän Neuvostoliiton hallituksen ohi Venäjän johtoon. Sekin tehtiin viime hetkellä Neuvostoliiton lopullisesti hajotessa joulukuussa 1991.

Suomen turvallisuuspoliittisten linjausten kehitys myötäili jo tapahtuneita ulkopoliittisia käytäntöjä. Sen mukaisesti Neuvostoliiton kanssa voimassa ollut yya-sopimus menetti keskeisen asemansa ja korvattiin lopulta lievemmällä naapurisopimuksella Venäjän kanssa.

Puolustuspolitiikassa kylmän sodan päätös kuvastui maanpuolustuksen arvostuksen kohoamisena ja sotavarustuksen hankintojen suuntaamisena voittopuolisesti länteen. Näyttävimpiä olivat 1990-luvun alussa tehdyt päätökset amerikkalaisten torjuntahävittäjien hankinnasta ja maavoimien materiaalin ostamisesta Saksan ylijäämävarastoista.

Talouskriisin alkaminen vuosina 1990 - 1991 oli jossain määrin ennalta odotettavissa, mutta taantuman syvyys yllätti. Noissa oloissa alettiin nähdä pelastuksena liittyminen Länsi-Euroopan integraatioon. Suomi osallistui neuvotteluihin Euroopan yhteisön ja Eftan talousalueen muodostamisesta ja esitti vuonna 1992 jäsenanomuksen EY:lle. Siitä alkoi jälleen uusi vaihe Suomen poliittisessa historiassa.


Kirjallisuutta: Osmo Apunen, Linjamiehet (2005), s. 352 -338; Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu. Kylmän sodan loppu ja Suomi (2011); Tuomas Forsberg - Tapani Vaahtoranta (toim.), Johdatus Suomen ulkopolitiikkaan (1993); Lauri Haataja, “Koiviston aika” teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia 4 (1992), s. 245-253; Unto Hämäläinen ja Terho, Lännettymisen lyhyt historia (1998), s. 17-58; Max Jakobson, Tilinpäätös (2003), s. 260-291; Jorma Kallenautio, Suomi kylmän rauhan maailmassa (2005), s. 453-512; Mauno Koivisto, Kaksi kautta I (1994), s. 229-381 ja Historian tekijät (1995), s. 239-570; Markku Kuisma, Venäjä ja Suomen talous (2015), s. 309-326; Henrik Meinander, Tasavallan tiellä (1999), s. 465-517; Erkki Pihkala, Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen (2001), s. 221-276; Juhani Suomi, Suomi, Neuvostoliitto ja yya-sopimus (2016), s. 575-644; Jouko Vahtola, Suomen historia (2004), s. 414-415 ja 474-477; Unto Vesa (toim.), Yya. Aika ja sopimus (1998); Pekka Visuri - Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (1992), s. 264-275; Pekka Visuri (toim.), Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset (2003), s. 36-41; Pekka Visuri, Maailman muutos ja Suomi (2011), 59-74.