Talvella ja keväällä 1948 kiristynyt kansainvälinen tilanne ja siihen liittyen Suomen ja Neuvostoliiton välisten yya-sopimusneuvottelujen käyminen, tuottivat Suomen sisäpolitiikkaan hermostuneen tunnelman. Huhtikuun lopulla jännitys huipentui näkyvään puolustusvoimien ja poliisin valmiuden kohottamiseen, jota yleisesti pidettiin varotoimena kommunistien vallankaappausyrityksiä vastaan. Sisäministeri Yrjö Leinon erottaminen ja sitä vastaan suunnatut lakkoliikkeet miellettiin myös kuuluvaksi siihen yhteyteen.

Suomessa on pitkään väitelty tuon “vaaran vuosien” kriisikohdan todellisesta tapahtumien kulusta ja eri osapuolten aikomuksista. Oliko kommunisteilla todella tarkoitus tehdä silloin vallankaappaus, vai oliko kyseessä lähinnä sosiaalidemokraattien vaalikampanjaan liittyvä provokaatio tai presidentti Paasikiven taitava peli kommunistien suistamiseksi hallituksesta?

“Vaaran vuosien” käsitteen ja siihen liitetyn väitteen kommunistien vaarallisista vallankaappaushankkeista toi julkisuuteen Lauri Hyvämäki samannimisessä kirjassaan. Uudempi tutkimus on tarjonnut tapahtumille monipuolisempia selityksiä. Näistä mainittakoon Osmo Jussilan käsitys, ettei kommunisteilla keväällä 1948 ollut Moskovan tukea eikä riittävästi voimia kaappausyritykseen, vaan kysymys oli lähinnä heidän vastustajiensa levittämistä huhuista ja tahallisista provokaatioista kommunistien epäluotettavuuden osoittamiseksi.

Kommunistien arkistoja Moskovassa ja Suomessa perusteellisesti tutkinut Kimmo Rentola ei löytänyt mitään merkittäviä viitteitä sille, että SKP:lla olisi ollut meneillään kaappaushanke. Yksittäisillä ihmisillä saattoi olla kyllä halukkuutta hyvinkin radikaaleihin otteisiin, mutta laajempaa yritystä ei saatu aikaan. Moskovasta oli tosin kehotettu SKP:ta tukemaan voimakkaasti yya-sopimuksen tekoa ja sen epäonnistuessa ryhtymään painostustoimiin, mutta sopimusneuvottelujen menestyksellinen sujuminen ei sitten antanut enää aihetta kovennettuihin toimiin. Kommunistien keskuudessa ei Rentolan mukaan ollut voimankäyttöön valmistautunutta “barrikadilinjaa” eikä vallinnut suurta erimielisyyttä noudatetusta politiikasta. Yrjö Leino oli kylläkin päätetty jo erottaa puolueen johdosta, mutta ei hänkään ilmeisesti paljastanut mitään varsinaista salaliittoa olleen tekeillä.

Rentola luettelee useita syitä kommunistien epäröintiin. Ensinnäkin reaaliset voimasuhteet olivat kommunisteille hyvin epäedulliset voimatoimia ajatellen. Toiseksi Stalin kehotti varovaisuuteen ja välttämään tilanteen kärjistämistä Suomessa. Presidentti Paasikiven politiikka oli taitavasti tasapainotettu: yhtä aikaa myöntyväisyyttä Moskovaa kohtaan ja toisaalta jyrkästi sisäisen järjestyksen ylläpidosta kiinnipitämistä. Tähän liittyi keskeisten järjestysvallan elementtien armeijan ja poliisin säilyminen ehjinä ja kommunistien suoranaisen vaikutusvallan ulottumattomissa. Lisäksi muut puolueet olivat jo aktivoineet toimintaansa kommunistien poliittisen vallan rajoittamiseksi ja olivat valmiit tukemaan voimakkaitakin toimia vallankaappauksen torjumiseksi.

Kommunistien epäröinnin perimmäiseksi syyksi Rentola nimeää haluttomuuden todella muuttaa Suomi kommunistiseksi, Neuvostoliiton kontrollissa olevaksi maaksi. Stalinin uudelleen alkamien puhdistusten luonne ja laajuus oli suomalaisten kommunistien tiedossa riittävän hyvin, jotta niitä osattiin varoa. Yritys vallan kaappaamiseksi olisi ollut epäonnistumisen pelossa riskipitoinen, mutta niin olisi ollut sen menestyminenkin. “Eivät he tappiota pelänneet vaan voittoa”, päättelee Rentola. Suomalaisille kommunisteille oli sittenkin parempi jäädä odottelemaan mahdollista vaalivoittoa tai jotain muuta tilaisuutta valtaan pääsemiseksi joskus tulevaisuudessa kuin joutua alttiiksi stalinistisille vainoille neuvosto-Suomessa.

Lopulta ehkä merkittävin tekijä keväällä 1948 oli Euroopan yleistilanteen kehittyminen ja Stalinin kanta. Hän halusi varmista yya-sopimuksen syntymisen ja oli valmis tarvittaessa tukemaan sen aikaansaamista myös suomalaisten kommunistien kampanjan avulla. Kun lännen vastatoimet Euroopassa alkoivat voimistua, Stalin tuli yhä varovaisemmaksi. Hänelle riitti kevään 1948 tilanteessa yya-sopimuksen saaminen ja sotakorvaustoimitusten jatkumisen turvaaminen. Siihen linjaan ei sopinut tuki suomalaisten kommunistien mahdollisille kumoushankkeille.


Lähteet: Lauri Hyvämäki, Vaaran vuodet 1944 - 1948 (Otava, 1954); Osmo Jussila, Suomen tie 1944 - 1948. Miksi siitä ei tullut kansandemokratiaa? (WSOY, 1990), s. 12 - 23 ja 176 – 260; Kimmo Rentola, Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947 - 1958 (Otava, 1997), s. 21 – 55; Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo (Otava 2016); Pekka Visuri, Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944-1947 (Docendo 2015), s. 227-234.