Japanin antautuessa elokuussa 1945 Neuvostoliiton joukot miehittivät Korean pohjoisosan ja amerikkalaiset eteläosan. Välirajaksi eli demarkaatiolinjaksi oli sovittu 38. leveyspiiri. Koreaan alkoi muodostua kaksi erillistä valtiota, vaikka päämääräksi edelleen ilmoitettiin maan yhtenäisyyden säilyttäminen. Etelä-Korean johtoon valittiin Syngman Rhee, joka oli viettänyt 35 vuotta Yhdysvalloissa. Pohjois-Korean johtajaksi kohosi nuori, japanilaisia miehittäjiä vastaan taistellut Kim Il Sung.
Miehitysjoukot poistuivat vuoden 1949 kuluessa, mutta kumpikin miehittäjä jätti jälkeensä neuvonantajia ja varustusta paikallisen hallituksen tueksi. Jännitys maan puoliskojen välillä kasvoi.

Pohjois-Korean joukot aloittivat yllättäen hyökkäyksen etelään 25.6.1950. Ne löivät verraten nopeasti Etelä-Korean asevoimat, jotka olivat heikosti varustetut ja muutenkin toimintakyvyltään kyseenalaiset. Myös hallituksen kannatus Etelä-Korean väestön keskuudessa oli tuolloin vähäistä.

Yhdysvaltojen hallitus päätti kuitenkin heti hyökkäyksen alettua ryhtyä puolustamaan Etelä-Koreaa. Kenraali Douglas MacArthur nimitettiin vastuulliseksi komentajaksi ja hän määräsi heti ilmavoimat pommittamaan pohjoiskorealaisia sotilaskohteita. Japanista siirrettyjen amerikkalaisjoukkojen onnistui pitää hallussaan sillanpää aivan niemimaan eteläosassa.

Nykyisin tiedetään, että Kim Il Sung oli pyytänyt Stalinilta tukea hyökkäykselle jo vuonna 1949 mutta saanut kieltävän vastauksen. Vuoden 1950 alussa Stalin kuitenkin suostui salaisesti tukemaan yritystä, kun Kiina oli noussut Neuvostoliiton liittolaiseksi ja samalla kilpailijaksi vaikutusvallasta noilla alueilla. Hyökkäyspäätökseen vaikutti myös Washingtonissa ilmaistu mielipide, ettei Korea kuulunut Yhdysvaltojen elintärkeiden intressien piiriin. Yhdysvaltojen asettuminen Etelä-Korean tueksi tuli yllätyksenä kommunistileirille.

YK tuomitsi Pohjois-Korean hyökkääjäksi ja kehotti muita valtioita antamaan apua rauhan palauttamiseksi Koreaan. Päätöslauselma tuli mahdolliseksi Neuvostoliiton boikotoidessa turvallisuusneuvoston työskentelyä Kiinan jäsenyyskiistan vuoksi. Yhdysvallat oli jo ryhtynyt Koreassa sotatoimiin, joille siis saatiin myös YK:n virallinen tuki. Etelä-Korean hallitusta tukeneita asevoimia kutsuttiin YK:n joukoiksi, vaikka käytännössä sodan johto jäi amerikkalaisille.

Yhdysvalloista ja pian myös liittolaismaista virtasi Koreaan vahvistuksia. Jo syyskuussa YK:n joukot pääsivät aloittamaan vastahyökkäyksen kohti pohjoista. Ne saavuttivat marraskuun alussa paikoin Kiinan rajan. Silloin kiinalaisia, “vapaaehtoisiksi” nimettyjä sotilaita alkoi saapua Pohjois-Korean puolelle.

Marraskuun lopulla 200 000 hyvin varustettua ja taistelukokemusta jo saanutta kiinalaista sotilasta aloitti Pohjois-Korean joukkojen rinnalla hyökkäyksen, joka tuotti Yhdysvaltojen armeijalle yhden sen historian pahimmista tappioista. YK:n joukot pakotettiin suuria tappioita kärsineinä perääntymään Söulin eteläpuolelle. Yhdysvalloissa julistettiin kansallinen hätätila, ja presidentti Truman uhkasi kiinalaisia ydinaseiskulla. Kenraali MacArthur vaati julkisesti sotatoimien ulottamista Kiinan alueelle, ydinaseiden käyttöönottoa ja uuden rintaman avaamista Taiwanin suunnalle. Tästä kehittyneen poliittisen riidan seurauksena presidentti Truman keväällä 1951 erotti MacArthurin.

Kiinalaisten liittyminen sotaan vahvisti käsitystä, että länttä vastassa oli nyt yhtenäinen vahva kommunistimaiden blokki, joka ulottui Euroopasta Tyynelle merelle. Yhdysvallat mobilisoi uusia joukkoja sotaan niin, että armeijan vahvuus kasvoi miljoonalla miehellä. Sotakuluja varten myönnettiin lisärahoitusta lähes 20 miljardia dollaria.

Helmikuussa 1951 YK:n joukot pysäyttivät kiinalaisilla vahvistetun Pohjois-Korean hyökkäyksen ja valtasivat takaisin Etelä-Korean pääkaupungin Söulin. Tuolloin YK:lla oli Koreassa 160 000 sotilasta, joista 130 000 oli amerikkalaisia. Etelä-Korean armeijaa ryhdyttiin samalla vahvistamaan.

Aseleponeuvottelut aloitettiin kesällä 1951, ja ne kestivät kaksi vuotta. Sinä aikana käytiin lähinnä asemasotaa pääpiirtein 38. leveyspiirin tuntumassa. Presidentti Eisenhower ilmoitti keväällä 1953 Yhdysvaltojen olevan valmis aselepoon, ja myös Neuvostoliitto ryhtyi painostamaan Pohjois-Koreaa suostumaan siihen. Aseleposopimus solmittiin 27.7.1953, jolloin rintamalinja oli lähes sillä tasalla, mistä sota oli alkanut kesäkuussa 1950.

Sota tuhosi Koreaa perusteellisesti. Laajojen asutusta ja teollisuutta kohdanneiden tuhojen vuoksi noin viisi miljoonaa ihmistä jäi kodittomaksi ja talous lamaantui useiksi vuosiksi.

On arvioitu, että korealaisia kuoli sodan johdosta kaikkiaan noin kaksi miljoonaa. Eteläkorealaisia sotilaita kuoli noin 70 000, amerikkalaissotilaita 54 000 ja muita YK:n joukkojen sotilaita noin 3000. Läntisten arvioiden mukaan pohjoiskorealaisia ja kiinalaisia sotilaita kuoli yhteensä 600 000.


Lähteinä mm. Max Hastings, The Korean War (2000); Michael Hickey, The Korean War (1999); Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 86 - 105; Richard Whelan, Drawing the Line. The Korean War 1950 - 53 (1990). Internetissä mm: Examining the Korean War, http://mcel.pacificu.edu/as/students/stanley/home.html .