Pohjois-Atlantin liitto (Nato) perustettiin vuonna 1949 lähinnä keskinäisen avunannon sotilaspoliittiseksi liitoksi. Sotilaallisen suunnittelun käynnistyttyä seuraavana vuonna Naton puolustuskyky todettiin varsin puutteelliseksi. Liiton käytössä oli Euroopassa vain kymmenkunta divisioonaa, kun Neuvostoliitolla arvioitiin olleen samalla alueella noin 30 divisioonaa. Lisäksi Natolta puuttuivat reservit käytännöllisesti katsoen kokonaan, kun taas itäblokilla niitä oli runsaasti. Yhdysvalloilla oli Euroopassa vain kaksi toimintavalmista divisioonaa ja nekin sitoutuneina miehitystehtäviin.

Korean sodan alkaessa kesäkuussa 1950 Yhdysvallat ja pian myös koko Nato ryhtyivät voimakkaasti kohottamaan sotilaallista valmiuttaan Länsi-Euroopan puolustamiseksi. Presidentti Truman päätti syyskuussa, että amerikkalaisia taistelujoukkoja sijoitetaan Eurooppaan ja liittolaisia ryhdytään tukemaan myös sotilaallisesti.

Yhdysvaltojen Euroopan joukkojen komentajaksi ja samalla Naton asevoimien ylipäälliköksi nimitettiin joulukuussa 1950 kenraali Dwight Eisenhower. Hänen käyttöönsä perustettiin johtoesikunta (Supreme Headquarters Allied Powers Europe, SHAPE), joka rakenteeltaan ja toiminnaltaan muistutti suuresti Normandian maihinnousun aikaista johto-organisaatiota. Eisenhowerin apulaiseksi nimitetty marsalkka Vincent Montgomery oli myös toiminut samassa tehtävässä toisen maailmansodan aikana. Parin vuoden kuluessa Natolle luotiin komentorakenne, joka periaatteiltaan pysyi voimassa koko kylmän sodan ajan.

Yhdysvaltojen sotilaallista voimaa kasvatettiin nopeasti. Puolustusbudjetti paisui 14 miljardista dollarista (v. 1950) seuraavaksi vuodeksi 53 miljardiin ja vuonna 1952 peräti 65 miljardiin dollariin. Asevoimien henkilöstömäärää kasvatettiin Korean sodan alettua 1,5 miljoonasta kahden vuoden kuluessa 3,5 miljoonaan henkeen. Samalla ydinaseiden määrä kasvoi moninkertaiseksi ja tuhovoima jopa tuhatkertaiseksi.

Amerikkalaisten sotilaiden määrä Euroopassa kasvoi nopeasti: vuonna 1950 oli 145 000 ja 1953 huippuvahvuus 427 000 sotilasta. Yhdysvaltojen maavoimien joukkoja lisättiin kahdesta divisioonasta yhteensä kuuteen divisioonaan, ja samassa suhteessa kasvatettiin ilmavoimia.

Naton eurooppalaisissa jäsenmaissa oli yhteenlaskettuna verraten runsaasti sotilaita, mutta joukoista suuri osa oli sitoutunut Euroopan ulkopuolisiin tehtäviin tai olivat heikosti varustettuja. Natossa tehtiin vuonna 1951 lopulla päätös sotilasliiton divisioonien määrän kasvattamisesta kolminkertaiseksi eli 90 divisioonan vahvuuteen vuoteen 1955 mennessä. Pian osoittautui, ettei siihen ollut jäsenmaissa poliittista tahtoa. Naton eteläinen sivusta vahvistui vuonna 1952 huomattavasti, kun Kreikka ja Turkki otettiin liiton jäseniksi.

Presidentiksi valittu Dwight Eisenhower ilmoitti vuonna 1953 asevoimien uudistuksesta ydinasekauden vaatimusten mukaiseksi. Uudesta, henkilöstövahvuuksiltaan supistetusta organisaatiosta käytettiin nimitystä “New Look”. Samalla julistettiin otettavaksi käyttöön uusi strateginen oppi “massiivinen vastaisku”, jonka mukaan Yhdysvallat pidätti itselleen oikeuden vastata kaikkiin hyökkäyksiin tarvittaessa täysimittaisella ydinaseiskulla.

Amerikkalaisia ydinaseita annettiin myös Naton joukkojen tueksi, mutta päätösvalta niiden käytöstä oli määrä säilyttää Yhdysvaltojen presidentillä. Vuodesta 1954 alkaen Naton puolustus rakentui olennaisesti amerikkalaisten ydinaseiden varaan.


Lähteet: David Miller, The Cold War. A Military History (1998), s. 25 - 32 ja 45 - 51; William Park, Defending the West. A History of NATO (1986), s. 14 - 81; Ronald Powalski, The Cold War (1998), s. 76 - 96 ja 102 - 103 ja Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 92 – 106.
Internetissä: https://www.shape.nato.int/page129235813, http://www.nato.int/archives/1st5years/chapters/4.htm.