Norjan neuvotellessa jäsenyydestä Pohjois-Atlantin liitossa Neuvostoliitto tiedusteli tammikuussa 1949, aikovatko norjalaiset sallia sotilasliiton laivasto- tai lentotukikohtien perustamisen alueelleen. Norjan hallitus vastasi huhtikuussa, ettei se tule sallimaan tukikohtien luovuttamista vieraille asevoimille rauhan aikana. Siihen oli myös sisäpoliittisia syitä, sillä saksalaismiehitys oli vielä tuoreessa muistissa, joten ulkomaisiin sotilaisiin suhtauduttiin epäilyksellä. Hallitus vahvisti tukikohtapolitiikan parlamentissa vuonna 1951, jolloin myös tarkennettiin, ettei kielto koske valmisteluja liittolaisavun vastaanottamiseksi eikä estä norjalaisten tukikohtien käyttöä ulkomaisten joukkojen harjoitustoimintaan tai tilapäiseen oleskeluun. Samanlaisen varauman esitti myös Tanska.

Tukikohtapolitiikan ohella liittolaisiin kohdistettiin toiminta- ja liikkumisrajoituksia Pohjois-Norjassa. Myös 1950-luvulla ilmoitettu kielto ydinaseiden rauhanaikaisesta sijoittamisesta Norjaan seurasi suoraan tukikohtapolitiikasta. Toisaalta Norja salli aluettaan käytettävän tiedusteluun Neuvostoliittoa vastaan Jäämeren rannikolla. Neuvostoliitto puolestaan huomautteli, etteivät Norjan ilmoittamat rajoitukset käytännössä merkitse paljonkaan, koska niitä kierrettiin väljillä tulkinnoilla ja monilla salaisilla valmistelutoimilla.

Kylmän sodan aikana norjalaiset kiistelivät itsekin tukikohtapolitiikan merkityksestä. Vuonna 1960 paljastunut norjalaiskenttien käyttö Yhdysvaltojen tiedustelulentoihin herätti jo protesteja. Erityisesti kuitenkin kysymys Norjan osallistumisesta Yhdysvaltojen ydinaseiden käytön valmisteluihin aiheutti kiivaita väittelyjä ja herätti voimakasta vastarintaa kansalaisjärjestöjen taholta. Silloin oli lähinnä kysymys ydinaseiden maaliin saattamiseen tarvittavista paikannusjärjestelmistä Norjassa.

Myöhemmin on paljastunut, että yhtä lailla tukikohtapolitiikka kuin ydinasekieltokin olivat varsin vesitettyjä etenkin kylmän sodan alkuvaiheissa. Norjalaisten tekemisistä tutkimuksista on käynyt ilmi, kuinka Norjaa valmistauduttiin käyttämään Naton tukialueena Itämeren eteläpuolisissa sotatoimissa ja toisaalta pohjoisessa. Norjan ilmavoimat olivat 1950-luvun lopulla suuressa valmiudessa tukemaan Yhdysvaltojen ydinasehyökkäyksiä Neuvostoliiton ja Suomen alueilla oleviin kohteisiin. Pommitustehtäviin määrätyt lentokoneet olisi kriisin kärjistyessä kyetty aseistamaan nopeasti myös ydinaseilla, sillä tarvittava varustus lukuun ottamatta ydintaistelukärkiä oli jo käyttövalmiina norjalaisvarastoissa.


Ks. esim. René Nyberg, Pohjolan turvallisuus ja Suomi (1983), s. 23 ja 115 - 117.
Kjetil Skogrand - Rolf Tamnes, Fryktens likevekt. Atombomben, Norge og verden (Tiden, Oslo 2001), s. 183 - 228.