Ranskan siirtomaahallinnon alainen Indokiina käsitti ennen toista maailmansotaa Vietnamin, Laosin ja Kambodzhan alueet. Japani miehitti Indokiinan sodan aikana. Vietnamissa toimi vapautusliike Vietminh johtajanaan Ho Tshi Minh, joka Japanin antautuessa vuonna 1945 julisti maan itsenäiseksi. Ranska ryhtyi kuitenkin palauttamaan Vietnamiin valtaansa välttäen aluksi konfliktin kärjistymistä.

Lyhyen yhteistyövaiheen jälkeen Vietminh jyrkensi toimintaansa, mutta joutui ylivoiman edessä väistymään. Seurasi parin vuoden epäselvä vaihe, minkä jälkeen Vietminhin kapinointi taas voimistui pohjoisessa, erityisesti Hanoissa ja sen satamakaupungissa Haiphongissa. Toisaalta Ranska ylläpiti vuodesta 1949 alkaen Vietnamissa Bao Dain nukkehallitusta sekä valvoi myös Laosin ja Kambodzhan tilannetta.

Vietminhin vahvaa aluetta oli teollistuneempi Pohjois-Vietnam, kun taas selvästi maatalousvaltainen etelä oli suosiollisempi Ranskalle. Pohjoisessa valtaa pitänyt kommunistipuolue julisti Pohjois-Vietnamin kansantasavallaksi jo vuonna 1946. Siitä lasketaan myös alkaneeksi Indokiinan sota, jota on sanottu myös ensimmäiseksi Indokiinan tai Vietnamin sodaksi. Aluksi Ranska saavutti asevoimillaan menestystä ja onnistui vakiinnuttamaan valtansa kaupungeissa.

Vietminhin johtaja Ho Tshi Minh ei ollut ainakaan aluksi jyrkän linjan kommunisti vaan lähinnä kansallismielinen, akateemisesti sivistynyt henkilö, joka oli toiminut sodan aikana japanilaisia vastan yhteistyössä amerikkalaisten kanssa. Vietminh saavutti laajaa kannatusta väestön keskuudessa yhteiskunnallisilla uudistuksillaan ja loi laajan tukiverkoston Vietnamin maaseudulle. Kenraali Vo Nguyen Giap ryhmitti joukkonsa käymään sissisotaa ja vältti aluksi antautumista ratkaisutaisteluun ranskalaisia vastaan.

Vuonna 1950 Giapin joukot saivat kommunistiseksi muuttuneesta Kiinasta runsaasti aseapua, minkä jälkeen armeijan pääosa suunnattiin hyökkäykseen kohti Hanoita. Ranskalaiset kärsivät tappioita, mutta pystyivät silti vastahyökkäykseen ja pitämään Hanoin hallussaan. Taistelut jatkuivat kuluttavana sissisotana. Parin vuoden kuluessa sota laajeni Laosiin, ja ranskalaisten voimat sitoutuivat laajalle alueelle yhä pahemmin. Ranska joutui pyytämään tukea Yhdysvalloilta siinä määrin, että amerikkalaiset vastasivat jo suurimmasta osasta sotakuluja. Neuvostoliitto oli tunnustanut Vietminhin jo vuonna 1950 ja antoi sille tukea.

Vuonna 1954 tapahtui ratkaisu. Ranska kärsi toukokuussa vakavan tappion Vietnamin pohjoisosassa sijaitsevassa Dien Bien Phun, ja Yhdysvallat kieltäytyi lisätuen myöntämisestä. Ranskan oli pakko suostua rauhanneuvotteluihin heikoista asemista.

Genevessä allekirjoitettiin 21.7.1954 sopimus sodan päättämisestä. Ranska luopui siirtomaahallinnostaan, jolloin Kambodzha ja Laos itsenäistyivät ja Vietnam jaettiin erillisiksi alueiksi 17. leveyspiirin tasalta, tavoitteena kuitenkin maan yhdistäminen lähivuosina. Ranskalaiset poistuivat runsaan vuoden kuluessa kokonaan Indokiinasta. Sota oli ollut Ranskalle tuhoisa, vaikka asevoimissa palveli runsaasti muukalaislegioonalaisia ja Pohjois-Afrikasta värvättyjä sotilaita. Ranskalaisten sotilastappiot olivat noin 70 000 kuollutta, joista 20 000 oli ranskalaisia, 11 000 muukalaislegioonalaisia ja 7 000 afrikkalaisia. Haavoittuneita ranskalaisten puolella oli yli 100 000. Indokiinan sodan tappio myötävaikutti koko Ranskan siirtomaajärjestelmän luhistumiseen. Sota oli myös heikentänyt Ranskan asemaa Euroopassa ja aiheuttanut vakavia sisäpoliittisia riitoja.

Pohjois-Vietnamia vuoden 1954 jälkeen hallitsivat kommunistit, jotka saattoivat esiintyä sodan voittajina huolimatta raskaista, noin 200 000 sotilaan tappioista. Etelä-Vietnamia lyhyen aikaa hallinneen Bao Dain jälkeen valtaan nousi Ngo Dinh Diem, joka osoittautui kovaksi mutta korruptoituneeksi johtajaksi, joka menetti nopeasti kansan tuen. Etelä-Vietnamin hallitus ei uskaltanut pitää Geneven sopimuksessa vuodeksi 1956 sovittuja vaaleja maan yhdistämiseksi, ja niin luotiin pohja uudelle sodalle.

Yhdysvallat otti ranskalaisilta vastuun länsiystävällisen hallituksen tukemisesta Etelä-Vietnamissa ja joutui kohta samanlaisiin vaikeuksiin kuin edelliset siirtomaaisännätkin. Diemin hallintoon luottaminen osoittautui virheeksi, joka veti amerikkalaiset yhä syvemmälle “Vietnamin suohon”. Yhdysvallat jatkoi silti tukeaan, sillä pelättiin Kaakkois-Aasiassa syntyvää “dominovaikutusta” eli alueen maiden vähittäistä kaatumista kommunistien hallintaan, jos Etelä-Vietnam romahtaa.

Amerikkalaisten aloitteesta perustettiin syyskuussa 1954 Naton aasialainen vastine eli Kaakkois-Aasian liitto SEATO (Southeast Asia Treaty organization). Siihen liittyivät Yhdysvaltojen lisäksi Australia, Ranska, Iso-Britannia, Uusi-Seelanti, Pakistan, Filippiinit ja Thaimaa. Liiton merkitys jäi lopulta vähäiseksi.


Lähteet: Raymond Cartier, Nach dem Zweiten Weltkrieg (1976), s. 267 - 268, 412 - 422 ja 554 - 575; William Hitchcock, The Struggle for Europe (2004), s. 172 - 177; Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 206 – 208. Internetissä: http://edmoise.sites.clemson.edu/viet3.html, http://www.coldwar.org/articles/40s/FirstIndochinaWar.asp, https://en.wikipedia.org/wiki/First_Indochina_War.