Toisen maailmansodan jälkeen aina 1960-luvun puoliväliin asti Ruotsin turvallisuuspoliittinen suhde Suomeen oli kaksijakoinen. Poliittinen johto yhtäältä pyrki sekä säilyttämään Suomen itsenäisenä että välttämään tilanteen kärjistymistä vakavaksi kriisiksi, jotta se ei johtaisi Neuvostoliiton sotilaallisiin toimiin Suomea kohtaan. Toisaalta varauduttiin siihen, että voisi kehittyä suurvaltakriisi, jonka yhteydessä pienten valtioiden mahdollisuudet vaikuttaa tapausten kulkuun olisivat vähäiset. Silloin Suomi voisi toimia vain rajoitetusti Ruotsin puskurina tai strategisena etumaastona itää vastaan.

Ruotsin politiikassa vaikutti ns. Suomi-argumentti siten, että liittoutumattomuutta perusteltiin tarpeella välttää Neuvostoliiton sotilaspoliittisia toimia Suomen suhteen. Tähän liittyi pyrkimys pidättyä spekulaatioista, mitä Ruotsi tekisi, jos Neuvostoliitto ryhtyisi painostamaan Suomea tai peräti miehittäisi sen. Annettiin kuitenkin vihjeitä, että silloin Ruotsi hakeutuisi liittoon lännen kanssa. Suomi-argumentin logiikkaan kuului korostaa, että Pohjolassa vallitsi tasapaino, jonka horjuttaminen ei olisi kenenkään etu.

Kylmän sodan jälkeen on kiistelty siitä, mitä “Suomi-argumentilla” oikeastaan tarkoitettiin ja vaikuttiko se todella Ruotsin politiikkaan ja sotilaalliseen suunnitteluun. Näyttää ilmeiseltä, että sillä oli merkitystä linjanmäärityksiin, mutta mitään täsmällisiä päätöksiä ei ollut tehty sen varalle, että “Pohjolan tasapaino” häiriintyisi. Ruotsin hallitus määritti ensi sijassa omien intressiensä vuoksi turvallisuuspoliittisen oppinsa “liittoutumattomuudeksi tarkoituksella säilyä puolueettomana mahdollisessa sotatilanteessa” (“alliansfrihet i fred syftande till neutralitet i krig”). Sitä oli helppo perustella sekä itään että länteen viittaamalla Suomen aseman huomioonottamiseen, vaikka motiivit siis olivatkin itsekkäitä. Suomen kannalta tuosta doktriinista seurasi, että mitään avun lupauksia ei naapurimaasta annettu, toisin kuin 1930-luvulla, jolloin Ruotsi oli valmistautunut tukemaan asevoimillaan Suomen puolustusta. Vaikka apu lopulta jäi vähäiseksi, Ruotsi ei talvisodan aikana julistautunut myöskään puolueettomaksi vaan ilmoitti itsensä “ei-sotaakäyväksi” (non-belligerent) maaksi.

Sotilaallisesti Ruotsi 1950-luvulla valmistautui sodan sattuessa työntämään tiedustelua ja sissitoimintaa Suomen alueelle. Sitä varten oli myös luotu yhteyksiä suomalaiseen salaiseen vastarintaorganisaatioon, joskin konkreettisista toimista ei ole paljon tietoa. Ruotsin ilmavoimat valmistautuivat ilmahyökkäyksillä hidastamaan mahdollista neuvostojoukkojen etenemistä Suomen läpi. Sitä tarkoitusta palveli lisäksi Ruotsin puolustusvoimien salainen yhteistyö läntisten suurvaltojen ja ennen kaikkea niiden tiedustelun ja ilmavoimien kanssa. Suomesta oli tiedusteltu Naton johtamille lentoyksiköille myös ydinasemaaleja. Tämän “jälleenvakuutuspolitiikaksi” kutsutun arkaluontoisen toiminnan merkitys väheni 1950-luvun kuluessa, kun siihen liittyneet riskit tiedostettiin eikä Yhdysvalloilla enää ollut suurta tarvetta tukeutua sodan sattuessa Ruotsin alueeseen. Mitään pitäviä sitoumuksia ei tiettävästi tehty.


Lähteinä mm: Wilhelm Agrell, “Finis Finlandiae. Suomi Ruotsin sotasuunnitelmissa kylmän sodan aikana”, teoksessa Itsekkyyttä vai valtiotaitoa (2002), s. 243 - 266 ja Olof Kronvall, Den bräckliga barriären (2003), s. 88 - 226.