Iso-Britannia oli merivaltana ollut jo pitkään kiinnostunut Pohjois-Euroopasta. Sinne oli Brittein saarilta hyvät yhteydet, ja maa- ja metsätaloustuotteiden tuonti oli tärkeää. Suomen sijainti brittiläisen intressipiirin ulkorajalla tuli hyvin esille Krimin sodan aikaan 1800-luvun puolivälissä. Silloin englantilais-ranskalainen laivasto-osasto hyökkäili kahtena kesänä Suomen rannikoille. Suomessa sitä sanottiin Oolannin sodaksi, koska tärkein taistelu käytiin Ahvenanmaalla ja se johti Bomarsundin linnoituksen hävitykseen. Englannin vaatimuksesta Venäjä taipui sopimukseen, jossa Ahvenanmaan saaria kiellettiin linnoittamasta.

Ensimmäisen maailmansodan aikana englantilaiset sukellusveneet toimivat yhdessä Venäjän laivaston kanssa myös Suomen rannikoilla Saksaa vastaan. Vuonna 1919 englantilainen laivasto-osasto tuki valkoisten venäläisten interventiojoukkoja Suomenlahdella ja hyökkäsi siinä yhteydessä bolshevikkien hallitsemaan Kronstadtin satamaan käyttäen Suomelle kuulunutta Koivistoa tukialueenaan. Tästä Neuvostoliiton hallitus muistutti suomalaisia syksyllä 1939 ja vaati estämään tulevaisuudessa vastaavat hyökkäykset.

Toisen maailmansodan aikana Iso-Britannia oli Neuvostoliiton liittolainen ja osallistui myös välirauhansopimuksen solmimiseen ja täytäntöönpanon valvontaan. Kuitenkin kylmän sodan alkaminen muutti tuota asetelmaa. Englantilaiset pyrkivät rajoittamaan Neuvostoliiton vaikutusta Suomessa ja toisaalta turvaamaan taloudelliset etunsa. Iso-Britannia tarvitsi Suomen puutavaraa, ja se pysyi Suomen tärkeimpänä vientimaana myös 1950-luvulla.

Kylmän sodan alettua Englannin sotilaallisessa suunnittelussa Suomi luettiin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluvaksi, ja “uloin puolustuslinja” määritettiin Skandinaviaan. Intressialueen raja kulki siis Pohjanlahdella. Norja ja Tanska Naton jäsenmaina olivat suoraan brittiläisen puolustuksen etulinjassa, ja Ruotsi lännen etumaastona sekä mahdollisena tukialueena Neuvostoliittoa vastaan käytävässä sodassa.

Englantilaisten turvallisuuspoliittiset intressit Suomessa heikkenivät sodan jälkeen melko nopeasti, sillä Iso-Britannia joutui vähenevillä voimavaroillaan keskittymään ennen kaikkea siirtomaajärjestelmänsä purkamiseen ja Länsi-Euroopan puolustamiseen. Yhdysvallat otti Ison-Britannian paikan lännen etujen vaalijana Pohjolassa, mutta englantilaisilla säilyi Suomeen kuitenkin kaupallisten intressien ohella muun muassa tiedustelualan kiinnostusta.


Lähteinä mm: J.K. Paasikivi, Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939 - 41 (4. p. WSOY, 1979), s. 41 - 43 ja Pekka Visuri, Puolustusvoimat kylmässä sodassa (1994), erityisesti s. 46 ja siinä mainitut englantilaiset asiakirjat.