Suomen ja Neuvostoliiton välille huhtikuussa 1948 solmittu yya-sopimus joutui Yhdysvalloissa tarkan arvioinnin kohteeksi yhdessä Tshekkoslovakian vallankaappausta seuranneen Euroopan laajemman tilannekehityksen kanssa. Vielä keväällä 1948 esiintyneiden vakavien epäilyjen jälkeen Suomen asema katsottiin jo kesällä hieman parantuneeksi. Suomi todettiin Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olevaksi mutta silti länsimaisittain demokraattiseksi maaksi, jonka säilyttämistä itäblokin ulkopuolella kannatti tukea. Siihen oli tosin vain rajoitetusti muita kuin taloudellisen ja ideologisen vaikuttamisen keinoja.

Kommunistien vaalitappio ja syrjäyttäminen Suomen hallituksesta kesällä 1948 oli Yhdysvaltojen mieleen ja katsottiin jopa läntisen “patoamisstrategian” voitoksi yhdessä Italian vastaavan kehityksen kanssa. Yhdysvaltojen taloudellista tukea Suomelle jatkettiin lähinnä lainojen muodossa, vaikka toisaalta lisenssipolitiikalla pyrittiin rajoittamaan tärkeiden materiaalien ja laitteiden edelleen vientiä Suomesta Neuvostoliittoon. Suomi sai käytännössä samantasoista talousapua kuin eräät Marshall-ohjelmaan liittyneet maat mutta vastapainoksi joutui myös laajalti alistumaan Yhdysvaltojen taloudelliseen kontrolliin.

Yhdysvallat määritti 1940-luvun lopulla vientilisenssien ehdot, joita tuli noudattaa kaikessa kaupankäynnissä. Vuonna 1951 säädetty “Taistelulaki” (Battle Act) edelleen kiristi noita määräyksiä. Myös Maailmanpankki ja muut amerikkalaisten valvomat organisaatiot joutuivat alistumaan sääntöihin, joiden tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton taloudellinen vahvistuminen.

Yhdysvalloissa arvioitiin kielteisessä sävyssä Urho Kekkosen hallituksia ja erityisesti niiden pyrkimyksiä idänkaupan lisäämiseen. Suurelta osin tähän vaikuttivat Kekkosen kotimaiset vastustajat, joiden antamilla tiedoilla oli keskeinen osuus amerikkalaisten raporteissa. Myös Yhdysvaltojen sisäisessä kommunisminvastaisessa taistelussa Suomea mielellään käytettiin varoittavana esimerkkinä.

Kasvavan kritiikin kohde oli Suomen pyrkimys kohti puolueettomuutta. Amerikkalaiset katsoivat sen olevan Kremlin yritys lyödä kiilaa lännen liittoon Pohjolassa. Tämä asenne tuli selvästi esille talvella 1952 suhtautumisessa Kekkosen “pyjamantaskupuheeseen”, jossa ehdotettiin Suomelle ja ehkä koko Pohjolallekin “eräänlaista puolueettomuutta”. Tekstin laatimiseen olivat osallistuneet myös presidentti Paasikivi ja ulkoministeri Sakari Tuomioja.

Yhdysvaltojen ulkoministeriön ja kansallisen turvallisuusneuvoston (NSC) tekemissä virallisissa politiikkasuosituksissa ei tapahtunut merkittävää muutosta vuoden 1949 jälkeen. Silloin oli muotoiltu jo perusta lähivuosien Suomen-politiikalle toteamalla, että “Suomi ei ole rautaesiripun takana” ja että itsenäinen Suomi voi jatkaa demokraattista poliittista perinnettään ja suunnata talouttaan länteen. Vuonna 1950 NSC:n muistiossa Suomi rinnastettiin strategiselta asemaltaan Afganistaniin ja todettiin, että Neuvostoliiton hyökkäyksen sattuessa “Yhdysvaltojen ei tulisi ryhtyä mihinkään sotilaallisiin toimiin... Painopiste olisi poliittisissa ja psykologisissa toimenpiteissä.”

Vuoden 1952 alussa NSC:n muistiossa 121 määritettiin Yhdysvaltojen Suomen-politiikan peruslähtökohdaksi “välttää kaikkia toimenpiteitä, jotka vaarantaisivat Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden herkän tasapainon”. Lähes samoin sanoin toimintalinja ilmoitettiin Suomea erityisesti käsittelevässä asiakirjassa NSC-5403 tammikuulta 1954. Siinä suositeltiin lisäksi toimia, joilla Suomen ulkomaankauppaa voitaisiin “länsimaistaa”.

Paasikiven presidenttikauden lähetessä loppuaan Yhdysvalloissa alettiin huolestua kansainvälisen “suojasään” ja Neuvostoliiton “puolueettomuusoffensiivin” vaikutuksista. Suomesta olikin ehkä tulossa “liian hyvä mallimaa”, liian houkuttelevaksi koettu esimerkki Neuvostoliiton ja kapitalistisen maan rinnakkaiselosta. Siksi lännen vaikutusta oli aktivoitava sekä ideologiarintamalla että talouspolitiikassa. Yhdysvaltojen myöntämien vanhojen lainojen kuoletuksilla rahoitettiin ASLA-stipendiaattien opiskelua amerikkalaisissa yliopistoissa, mitä pidettiin esimerkkinä tärkeistä vaikuttamiskeinoista. Samoin todettiin hyödylliseksi länsimielisten ammattiliittojen tukeminen Suomen sisäpoliittisessa kamppailussa.


Lähteinä mm: Jussi Hanhimäki, Rinnakkaiseloa patoamassa. Yhdysvallat ja Paasikiven linja 1948 - 1956 (1996) s. 58 - 60 ja 98 - 103., Hannu Rautkallio, Paasikivi vai Kekkonen. Suomi lännestä nähtynä 1945 - 1956 (1990), s. 138 - 264.