Hallitukset olivat 1950-luvun alkupuolella lyhytikäisiä useasta syystä. Silloin oli ensinnäkin tapana, että valtiollisen vaalien yhteydessä hallitus jätti paikkansa käytettäväksi. Näin tapahtui heti presidentinvaalin jälkeen helmikuussa 1950. Toisaalta eduskunnan vaalikausi oli vain kolme vuotta, minkä lisäksi tasavallan presidentti käytti poliittisen umpikujatilanteen laukaisemisessa myös oikeuttaan hajottaa eduskunta kesken vaalikauden.

Puoluehajaannus alkoi vaivata sosiaalidemokraatteja ja johti vuosikymmenen puolivälin jälkeen puolueen jakautumiseen. Myös muiden puolueiden sisäiset linja- ja henkilöerimielisyydet haittasivat hallituspolitiikkaa, ja viiden hallituksen pääministerinä toimineen Urho Kekkosen persoona koettiin ristiriitaisena erityisesti Paasikiven presidenttikauden päättymisen lähestyessä ja seuraajaehdokkaiden kilpailun kiristyessä.

Valtion taloudenpito oli kovilla sodanaikaisten lainojen maksun ja yhä jatkuneen jälleenrakennuksen vuoksi, ja sisäpolitiikkaan riitoja synnytti myös kärjistyvä vastakohtaisuus teollisuustyöväen ja maatalousväestön välillä.

Mainituista sisä- ja talouspoliittisista syistä Suomessa elettiin lähes jatkuvaa hallituskriisin aikaa, vaikka puolueet toisaalta kykenivät tarvittaessa sopimaan uusista hallituskokoonpanoista eikä mitään ratkaisevan syvää välirikkoa päässyt syntymään samaan tapaan kuin esimerkiksi Ranskassa.

Ulkopoliittiset syyt eivät olleet voimakkaasti esillä hallituksia muodostettaessa 1950-luvun alkupuolella. Taustalla tuntui kylläkin Neuvostoliiton kriittinen asenne sosiaalidemokraatteja ja erityisesti Väinö Tanneria kohtaan. Myös kokoomuspuolue oli Moskovan epäsuosiossa mutta osallistui lyhyen ajan hallitukseen ilman erityisiä vastalauseita. Kommunistien syrjiminen oli Neuvostoliitolle epämieluista, joten presidentti Paasikivi joutui lieventämään ongelmaa venäläisiä miellyttävällä varovaisella ulkopolitiikalla.

Suomen sisäpolitiikassa maalaisliitolla oli tuolloin vahva asema suuren maatalousväestön määrän vuoksi. Lisäksi puolueella oli hyvä vaaliorganisaatio. Urho Kekkonen pääsi nousemaan sekä maalaisliiton että koko maan johtavaksi poliitikoksi. Hän toimi viidessä hallituksessa pääministerinä ja yhdessä ulkoministerinä. Sosiaalidemokraatit olivat maalaisliiton vahva hallituskumppani Kekkosen kolmessa ministeristössä. Keskiryhmät osallistuivat lähes kaikkiin hallituksiin, kun taas kommunistit pidettiin syrjässä koko 1950-luvun. Kokoomus osallistui hallitukseen vain lyhytaikaisesti.


Lähteinä mm: Kari Hokkanen, Kekkosen maalaisliitto 1950 - 1962. Maalaisliitto-Keskustan historia 4 (2002); Tuomo Polvinen, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 5, 1948 -1956 (2003) ja Juhani Suomi, Kuningastie. Urho Kekkonen 1950 - 1956 (1990).