Sodanjälkeisen välittömän jälleenrakennusvaiheen päättyessä 1940-luvun lopulla tuli ajankohtaiseksi ryhtyä kehittämään pitkäjänteisempää Suomen talouden perustan lujittamisohjelmaa. Siinä keskeiseksi nousivat teollistamisasteen korottaminen ja energiatalouden vahvistaminen. Käytännön toimia suunnitteli muun muassa 1949 asetettu teollistamiskomitea.

Tuotannon rakennetta ja alueellista sijoittumista ohjattiin paljolti valtionyhtiöillä, joita toimi etenkin perusteollisuuden alalla. Pohjois-Suomen luonnonvarojen hyödyntämistä tehostettiin voimakkaasti 1950-luvulla. Silloin rakennettiin suuriin jokiin, erityisesti Kemijokeen, voimalaitoksia ja niiden lähelle lisää puunjalostusteollisuutta. Pohjois-Suomesta syötettiin runsaasti sähkövoimaa Etelä-Suomen kulutukseen, ja Suomen sähköverkot yhdistettiin Ruotsin ja Neuvostoliiton verkkoihin.

Urho Kekkosen johtamat hallitukset olivat aktiivisia suurten rakennushankkeiden käynnistämisessä Pohjois-Suomessa. Kekkonen hahmotteli investointiohjelman vuonna 1952 ilmestyneessä kirjassaan Onko maallamme malttia vaurastua. Pääomien ohjaamisessa Pohjois-Suomen teollisuuden ja liikenneyhteyksien kehittämiseen Kekkonen joutui toimimaan myös oman puolueensa maalaisliiton edustamien intressien vastaisesti. Pohjois-Suomen pitämisellä asuttuna oli merkittävä turvallisuuspoliittinen merkitys jo 1950-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä tämä näkökohta tuli yhä tärkeämmäksi.


Lähteinä mm: Jorma Ahvenainen, “Teollisuus monipuolistuu, mutta puu hallitsee yhä”, teoksessa Suomalaisten tarina 3 (1993), s. 162 - 167 ja Riitta Hjerppe, “Teollisuus”, teoksessa Suomen taloushistoria 2 (1982), s. 408 - 431.
Urho Kekkonen, Onko maallamme malttia vaurastua? (Otava, Helsinki 1952). Kirjan synnystä ja toimenpideohjelman toteutuksesta ks. Juhani Suomi, Kuningastie. Urho Kekkonen 1950 - 1956 (Keuruu 1990), s. 200 - 210. Kekkosen kirjan työnimi “Investointitarpeemme ja Pohjois-Suomen rakentaminen” kertoo sisällön painotuksesta.