Suomi oli jättänyt jäsenhakemuksen YK:lle jo syyskuussa 1947, kohta sen jälkeen kun Pariisin rauhansopimus oli vahvistettu. Kaikki jäsenhakemukset kuitenkin juuttuivat suurvaltojen välisiin kiistoihin.

Länsivallat eivät halunneet hyväksyä Neuvostoliiton suojatteja YK:n jäseniksi, eikä Neuvostoliitto puolestaan suostunut lännen suosikkeina pidettyjen maiden jäsenyyteen. Tilanne oli suunnilleen sama kuin Pariisin rauhansopimusta tehtäessä, jolloin länsi vastusti itäblokin maiden tunnustamista ja Neuvostoliitto puolestaan jarrutti asioiden etenemistä torjumalla Italian suosimisen. Suomi oli luettu Pariisin rauhansopimusta valmisteltaessa itäblokin maiden ryhmään, vaikka toisaalta Suomen erityisasema yleisesti tunnustettiin. YK:n jäsenyysasiassa Suomea ei kuitenkaan pidetty itäblokin maana vaan niputettiin yleisemmin osaksi suurvaltakiistaa.

Länsivallat kieltäytyivät hyväksymästä Bulgarian, Romanian, Unkarin ja Mongolian YK-jäsenyyttä, sillä näitä pidettiin Neuvostoliiton satelliitteina. Neuvostoliitto vastusti muiden jäsenyyttä hakevien maiden hyväksymistä, jolloin muun muassa Italia sai jäädä yhä odottamaan.

Vuoden 1955 syksyllä YK:n jäseneksi hyväksymistä odottaneita valtioita oli jo yhteensä 16. Silloin vallalle päässyt kansainvälisen politiikan “suojasää” teki mahdolliseksi ratkaista jo suurvalloillekin kiusalliseksi käyneen asian laskematta enää tarkalleen siitä seuraavia voimasuhteiden muutoksia. New Yorkista ilmoitettiin alustavasti 8.12.1955, että Suomi olisi muiden hakijamaiden mukana hyväksytty YK:n jäsenmaaksi. Jäsenyys vahvistettiin 14.12.

Paasikivi piti ratkaisua sinänsä hyvänä, mutta päiväkirjaan 15.12.1955 tehty kommentti kertoi epäilyjen jatkumisesta: “Saa nähdä, tuleeko siitä enemmän ikävyyksiä ja vaikeuksia kuin hyötyä.”

Suomi osallistui YK:n toimintaan vuoden 1956 alusta, jolloin Suomen ensimmäiseksi YK-lähettilääksi nimitettiin kokenut diplomaatti G.A. Gripenberg. Tälle Paasikivi talvella 1956 toisti epäilevän kantansa YK:n toimintakyvystä mutta jatkoi: “On parempi, että YK on olemassa kuin että se ei ole olemassa, vaikka se ei paljon teekään.” Paasikivi neuvoi varovaisuuteen ja mieluiten seuramaan Ruotsin menettelyjä.

Paasikiven aavistukset joutumisesta YK:ssa suurvaltapolitiikan pyörteisiin näyttivät käyvän toteen heti syksyllä 1956, kun suomalaiset joutuivat uuden istuntokauden alkaessa määrittämään kantaansa Unkarin kansannousun ja Suezin selkkauksen aiheuttamiin kiistoihin.


Lähteet: Jorma Kallenautio, Suomi katsoi eteensä (1985), s. 352 ja Juhani Suomi, Kuningastie. Urho Kekkonen 1950 - 1956 (1990), s. 418 - 419. Internetissä: https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/kirjasto/aineistot/kv-jarjestot/Suomen-liittyminen-YKhon/Sivut/suomi-YKn-jaseneksi.aspx, http://yk.fi/node/454.