Naton piirissä seurattiin keväästä 1968 lähtien Tshekkoslovakian kriisin kehitystä ja päätettiin jo varhain, että kyseessä olisi Varsovan liiton sisäinen asia, johon ei sotilaallisesti kannattanut puuttua. Varsovan liiton sotilaallisen valmiuden kohottaminen oli Naton tiedustelun seurannassa siitäkin syystä, että oma harjoitustoiminta oli alkukesästä vilkasta.

Itämerellä ei Varsovan liiton sotilaallisen valmiuden kohottaminen kesällä näkynyt kovin dramaattisesti, mutta Neuvostoliitto reagoi harvinaisen voimakkaasti Naton harjoitukseen Pohjois-Norjassa kesäkuun alussa. Samaan aikaan kun Nato 3. kesäkuuta siirsi nopeasti liikuteltavan monikansallisen AMF-joukkona (Allied Combat Europe Mobile Force) 3 800 sotilasta raskaine aseineen ja vahvojen ilmavoimien tukemina harjoituksiin Pohjois-Norjaan, rajan taakse Petsamoon keskitettiin Kuolan alueelta divisioonan verran voimaa. Siitä etumaiset osat, kaksi moottoroitua jalkaväkirykmenttiä vahvennettuina panssariyksiköillä, asettuivat aivan rajan pintaan norjalaisten ihmeteltäväksi. Mitään hyökkäykseen viittaavaa eivät norjalaiset kuitenkaan havainneet, joten kyseessä oli selvästi reaktio Naton toimiin. Se oli yksi kylmän sodan ajan voimakkaimmista sotilaallisen voiman näytöistä Pohjois-Norjassa.

Miehityksen nopeus ja siihen käytetyt suuret voimat yllättivät myös Naton sotilasjohdon. Vielä heinäkuun lopulla Naton tiedusteluelimissä aseellisen väliintulon todennäköisyyttä pidettiin vähäisenä, ja julkisuuteen saatettiin tilanteeseen puuttumattomuutta korostanut Naton toimintalinja. Naton päämajan tiedotteessa 19.7.1968 sanottiin, ettei Nato ole horjuttamassa Tshekkoslovakiaa eikä tule puuttumaan maan tilanteeseen. Miehityksen toteutus 21. elokuuta vastasi Naton ennakkoarvioita, joten ei tullut aihetta ryhtyä merkittäviin valmiuden kohottamistoimiin.

Läntisen lehdistön reaktiot miehitykseen sen sijaan olivat hälyttyneitä. Suomikin joutui spekulaatioiden kohteeksi, kun ruotsalaislehdissä kerrottiin huhuja Neuvostoliiton joukkojen keskityksistä Suomen rajoille, ja Saksan liittotasavallan radiossa väitettiin venäläisten vaatineen sotilastarkkailijoiden sijoittamista Suomeen. Kovimmat “uutiset” olivat kuitenkin tanskalaisessa Berlinske Tidendessä ja amerikkalaisessa Washington Postissa. Molemmat antoivat kuvan sotilasyhteistyön alkamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Suomen valtiojohto protestoi asianmukaisesti huhujen levittämistä vastaan, mutta korjausten tekeminen soittautui vaikeaksi.

Laatulehtenä pidetty Washington Post välitti maailmalle Tukholman kirjeenvaihtajansa Wilfrid Fischerin kohuraportin, jossa sanottiin muun muassa: “Erään silminnäkijän mukaan noin 300 sotilaspuvussa ja siviilivaatteissa olevaa neuvostoupseeria on saapunut päivittäin Lappeenrantaan.” Lisäksi lehdessä väitettiin venäläisiä sotilasjunia kulkevan edestakaisin Viipurin ja Lappeenrannan välillä ja että pääministeri Koivisto oli matkustanut Moskovaan neuvotteluja varten. Suomalaiset yrittivät turhaan saada kyseistä toimittajaa paikan päälle katsomaan, mikä tilanne todella oli.

Ulkomaiset diplomaattiarviot olivat huomattavasti pidättyvämpiä. Yhdysvalloissa ja Englannissa todettiin, että Suomen asema oli kehittynyt jossain määrin aremmaksi Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen, mutta mitään välitöntä uhkaa ei ollut näkyvillä. Pantiin myös merkille ulkoministeri Karjalaisen YK:ssa pitämän puheen selkeä kritiikki mielitystä vastaan. Muutamista hälyttävistä uutisista huolimatta Suomen asema katsottiin vakaaksi.


Lähteet: Pekka Visuri, Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella (2. p. 2016), s. 172-181 ja siinä mainitut arkistotiedot. Juhani Suomi, Taistelu puolueettomuudesta, Urho Kekkonen 1968-1972 (1996), s. 133-135. Pohjolan tilanteesta Asbjörn Jaklin, Isfront. Kalla kriget i norr (2010), s. 255-266.