Joulukuussa 1979 alkanutta Afganistanin miehitystä seuranneen vuoden aikana vastarinta oli vielä verraten hajanaista ja tehotonta. Silti neuvostojohdon toivomaa nopeaa tilanteen vakiintumista ei ollut näköpiirissä. Afganistanin omien joukkojen epäluotettavuus, joka oli ollut lähinnä syynä Neuvostoliiton interventioon, ei suinkaan parantunut, vaan sissit saivat aluksi täydennystä paljolti juuri afgaaniarmeijasta.

Neuvostojoukkojen vahvuus Afganistanissa nousi vuoden 1980 kuluessa yli 120 000 sotilaaseen, mutta se ei riittänyt ratkaisun aikaansaamiseen. Neuvostoarmeijan organisaatio ja varustus, joka oli tarkoitettu tavanomaisten suurtaistelujen käymiseen, ei ollut lainkaan sopiva Afganistanin oloihin. Yhtenä seurauksena armeijan maastokelvottomuudesta oli raskaan tulivoiman summittainen käyttö kyliä ja sissien hallinnassa olevia maastonkohtia vastaan. Siitä aiheutui siviiliväestölle raskaita tappioita ja asutukselle tuhoja, josta edelleen oli seurauksena väestön pako Pakistanin rajan yli ja miesten liittyminen sisseihin.

Yhdysvallat organisoi lähinnä CIA:n ja Pakistanin avulla laajan avustusohjelman vastarintataistelijoille. Vuoden 1980 aikana se käsitti ensi sijassa vanhoja englantilaismallisia kiväärejä, mutta jo seuraavana vuonna runsaasti muun muassa kiinalaisia raskaita aseita, jotka olivat tarpeellisia panssarintorjunnassa. Saudi-Arabia vastasi Yhdysvaltojen ohella asehankintojen rahoituksesta. Vuodesta 1984 sissien aseistaminen ja koulutus tehostui huomattavasti, kun Yhdysvallat ei enää tiukasti salannut toimintaansa.

Vuoden 1984 alussa tehdyssä CIA:n raportissa todettiin, että Neuvostoliittoa vastaan taistelevat sissit valvoivat 60 prosenttia Afganistanin alueesta. Neuvostojoukkojen tappioiksi CIA arvioi 7000 kaatunutta tai haavoittunutta sotilasta, 350 - 400 lentokonetta, 2700 panssarivaunua ja 8000 muuta ajoneuvoa. Sodan laskettiin maksaneen Neuvostoliitolle jo 12 miljardia dollaria, kun taas Yhdysvallat oli maksanut sissien tukemisesta vasta 400 miljoonaa dollaria. Pakistanille oli myönnetty apua jo noin neljä miljardia dollaria.

Presidentti Reagan hyväksyi vuoden 1984 lopulla salaisen ohjeen (NSDD-166: Expanded U.S. Aid to Afghan Guerillas), joka kehotti CIA:ta kiihdyttämään toimintaansa. Mukaan kytkettiin runsaasti muutakin kuin CIA:n henkilöstöä. Tehostettuihin toimiin kuului uuden aseistuksen ja koulutusavun lisäksi tiedustelutietojen toimittaminen mujahedeen-taistelijoille, jotka kävivät “pyhää sotaa” neuvostomiehittäjiä vastaan. Tehokkain sisseille toimitettu asetyyppi oli Stinger-ohjus, joita vietiin Afganistaniin vuodesta 1986 alkaen noin 1000. Niillä ammuttiin alas arviolta 200 lentokonetta ja helikopteria. Neuvostoliitto ei enää 1980-luvun puolivälin jälkeen hallinnut ilmatilaa vaan joutui voimakkaasti rajoittamaan lentotoimintaa. Moskovassa todettiin, ettei sotaa kyetty voittamaan, mutta siitä irtipääseminenkin osoittautui yhtä vaikeaksi kuin Yhdysvalloille lähtö Vietnamista.


Lähteet: Steve Coll, Chost Wars (2004), s. 49 - 186; John Cooley, Unholy Wars (2000), s. 1 - 20 ja 48 - 126; Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 324 - 329; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa (2003), s. 385 - 397; Neamotollah Nojumi, The Rise of the Taliban in Afganistan (2002), 11 - 100. Internet: http://en.wikipedia.org/wiki/Mujahedeen, https://fi.wikipedia.org/wiki/Afganistanin_sota, https://en.wikipedia.org/wiki/Soviet%E2%80%93Afghan_War, https://history.state.gov/milestones/1977-1980/soviet-invasion-afghanistan.