Neuvostoliiton ylin johto ei vielä marraskuussa 1979 päässyt yksimielisyyteen siitä, mitä tehdä Afganistanin tilanteelle. Silti erikoisjoukot ja KGB:n agentit saivat käskyn aloittaa joulukuun alussa miehityksen valmistelut. Yhä erimielinen politbyroo teki 12. joulukuuta päätöksen miehityksen aloittamisesta. Presidentti Leonid Brezhnev oli työkyvyttömänä ja miehitystä vastustanut pääministeri Aleksei Kosygin poissa kokouksesta. Myös asevoimien johto oli pitkään vastustanut päätöstä mutta mukautui siihen.

Varsinainen joukkojen siirto alkoi lentokuljetuksilla 24. joulukuuta ja seuraavana päivänä myös maavoimien marsseilla Afganistanin pohjoisten rajojen yli. Erikoisjoukot valtasivat Kabulin radioaseman ja presidentin palatsin 25. - 27.12., jolloin valtaa pitänyt Hafizullah Amin surmattiin ja hänen sijalleen presidentiksi nostettiin Neuvostoliitosta kaksi viikkoa aikaisemmin palannut Babrak Karmal.

Maavoimien joukot miehittivät päätiet ja suuret kaupungit muutaman päivän kuluessa, sillä vastarinta oli aluksi heikkoa. Miehitysjoukkoina käytettiin läheisistä Uzbekistanin ja Tadzhikistanin neuvostotasavalloista tuotuja divisioonia. Neuvostojoukkojen määrä Afganistanissa kohosi noin 30 000:sta vuoden 1980 kuluessa 120 000 sotilaan vahvuuteen. Noilla voimilla ei syntynyt ratkaisua, joten muslimisissit saivat aikaa vastarinnan organisoimiseen.

Yhdysvalloissa oli syntynyt käsitys, että Neuvostoliiton päämääränä oli eteneminen Persianlahden öljyalueille. Amerikkalaisten juuri kokemat pahat takaiskut Iranissa antoivat aihetta ryhtyä jyrkkiin vastatoimiin. Apu afgaanisisseille, joita amerikkalaiset ryhtyivät nimittämään “vapaustaistelijoiksi”, kanavoitiin lähinnä CIA:n ja Pakistanin kautta. Tukea Yhdysvallat sai näissä toimissa myös Saudi-Arabialta ja Kiinalta.

Afganistanin miehityksestä alkanut sissisota oli erittäin tuhoisaa siviiliväestölle. Sadoittain kyliä tuhottiin lentopommituksissa, ja laajoja alueita miinoitettiin. Miljoonia pakolaisia siirtyi naapurimaihin, lähinnä Pakistaniin. Vastarinta pysyi pari vuotta hajanaisena, sillä maakuntien väliset yhteydet olivat heikot. Kuitenkin etelästä Pakistanin kautta maahan virtasi yhä lisää vapaaehtoisia “uskon sotureita” (“jihadisteja” ja mujahedeen-taistelijoita) ja aseita. Sota kaikin puolin kärjistyi ja tuhot kasvoivat, mutta ratkaisua ei syntynyt.


Lähteet: Steve Coll, Chost Wars (2004), s. 49 - 70; John Cooley, Unholy Wars (2000), s. 1 - 20 ja 48 - 65; Jeremy Isaacs - Taylor Downing, Cold War (1998), s. 324 - 329; Neamotollah Nojumi, The Rise of the Taliban in Afganistan (2002), 11 - 100. Internet: https://fi.wikipedia.org/wiki/Afganistanin_sota, https://en.wikipedia.org/wiki/Soviet%E2%80%93Afghan_War, https://history.state.gov/milestones/1977-1980/soviet-invasion-afghanistan, www.infoplease.com/ce6/history/A0802662.html