Presidentti Mauno Koivisto piti 1990-luvun alkuvuosina tärkeänä ensin varmistaa, että Euroopan vapaakauppaliiton (Eftan) ja Euroopan yhteisön välinen sopimus Euroopan talousalueesta (ns. ETA-sopimus) syntyy ja Suomi liittyy siihen. Siten turvattiin Suomen taloudelliset edut jo varsin pitkälle. Tämä oli tullut ajankohtaiseksi Euroopan yhteisön sisämarkkinoiden syntyessä ja vastasi myös ns. Delorsin suunnitelmaa, jolla Efta-maat liitettäisiin erillissopimuksella EY:n yhteyteen.

Kun ETA-sopimuksen solmiminen varmistui syksyllä 1991, oli Koiviston mielestä aika ryhtyä valmistelemaan jäsenyyttä Euroopan yhteisössä, joka kohta oli muuttumassa myös poliittiseksi unioniksi Maastrichtin sopimuksen mukaisesti. Presidentti ilmoitti myönteisen kantansa jäsenhakemukseen valtiopäivien avauspuheessa helmikuussa 1992.

Muistelmiinsa Koivisto kirjoitti perustelut siten kuin hän kertoi pääministeri Esko Aholle toukokuussa 1993:

”Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että meidän piti EY:öön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä. Mutta tätä ei minusta saanut mennä julkisuuteen sanomaan... Jos me sanoisimme, että turvallisuuspoliittisista syistä meidän tulisi liittyä, eikä liittyminen sitten toteutuisikaan, niin mikä meidän asemamme sitten olisi? Minun arvioni mukaan se olisi heikompi.”

Koivisto oli kertonut saman asian myös toimittajatapaamisessa viikkoa aikaisemmin. Myöhemmin syntyi spekulaatioita sen suhteen, mitä hän oikein tarkoitti. Muistelmissa hän jo selvitti, miten varmistui, että EU-jäsenyys ei edellyttänyt sotilaallista liittoutumista Länsi-Euroopan unioniin (WEU) tai Natoon. Vastauksena Koiviston kysymykseen ”NATO:n pääsihteeri Manfred Wörner oli selvästi ilmoittanut, että NATO ei ollut kiinnostunut lisäämään jäsenmääräänsä.” EU:n puolella riitti, että Suomi hyväksyi unioni-sopimuksen.

Haastatteluissa vuonna 2000 Koivisto täsmensi perustelujaan jäsenhakemuksen jättämiselle: ”Ei ollut kyseessä Suomelle kohtalokkaat vaihtoehdot, sillä talousedut olivat jo varmistumassa. Ei siis ollut aikapaineita. Ruotsissa ei haluttu sitoutua Suomeen, eikä vieläkään ymmärretä Suomen asemaa. Tanska osoittautui epäluotettavaksi Baltian kriisin aikaan 1991. Ruotsilla ja Tanskalla on taipumusta demonstraatiopolitiikkaan, kun Suomi oli mieluummin Saksan ja Yhdysvaltojen tapaan reaalipolitiikan linjalla. Suomen ei pidä rakentaa ulkopolitiikkaa ulkoisen tuen varaan.”

Jatkohaastattelussa Koivisto kertoi, että ”oli parempi kiinnittää Suomi vakaaseen Länsi- ja Keski-Euroopan maiden ryhmään, lähinnä Saksaan, kuin epävarmoihin pohjoismaihin. Pienten maiden on pidettävä omista eduistaan kiinni. Suurvallat pyrkivät sanelemaan, kuten Yhdysvallat Natossa.”

Myöhemmin Mauno Koivisto useissa kirjoissaan ja lehtihaastatteluissa totesi, että ”meillä on tänään hyvät naapurit sekä idässä että lännessä”.


Lähteet: Mauno Koivisto, Historian tekijät. Kaksi kautta II (Kirjayhtymä 1995), s. 554; Mauno Koiviston haastattelut (Pekka Visuri 3.5.2000 ja 22.11.2000) sekä haastattelu Turun Sanomat 7.6.2009.