Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto rakensi oman liitto- ja yhteistyöjärjestelmänsä aluksi kahdenvälisillä sopimuksilla, joilla oli yhteinen otsikko: “Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta”. Sopimuksien sisältö vaihteli, vaikka niissä pyrittiin noudattamaan pääpiirtein samaa kaavaa.

Niiden esikuvana voidaan pitää vanhaa Saksan ja Venäjän välistä sopimusta vuodelta 1887, jonka aikaansaaminen oli paljolti valtakunnankansleri Otto von Bismarckin ansiota. Tässä “jälleenvakuutussopimukseksi” nimitetyssä asiakirjassa oli salainen liite, jossa osapuolet lupasivat pysyä puolueettomina, jos toinen joutuu sotaan. Poikkeuksena oli Saksan mahdollinen hyökkäys Ranskaa ja Venäjän hyökkäys Itävaltaa vastaan. Sopimus jäi lyhytaikaiseksi, mutta Saksan ja Venäjän/Neuvostoliiton välisissä suhteissa samantapainen sopimuspohja oli käytössä vielä 1900-luvulla, viimeksi Saksan yhdistyessä syksyllä 1990.

Neuvostoliitto oli solminut jo toisen maailmansodan aikana Ranskan, Tshekkoslovakian, Jugoslavian ja Puolan kanssa ystävyys- ja avunantosopimukset. Jugoslavia ja Puola saivat kommunistijohtoisen hallituksen, joten Neuvostoliiton suhteet voitiin hoitaa puoluepohjalta. Kommunistien valtaannousu Tshekkoslovakiassa helmikuun lopulla 1948 liitti maan kiinteästi Neuvostoliiton valtapiiriin, kun taas Ranskan kanssa tehty sopimus käytännössä raukesi.

Pariisin rauhansopimusten tultua voimaan ja kylmän sodan kiristyessä tuli vuoden 1947 lopulla Moskovan näkökulmasta ajankohtaiseksi laajentaa sopimuspohjaa. Toteuttaminen alkoi helmikuussa 1948. Romania ja Bulgaria allekirjoittivat yya-sopimukset 4. - 18.2. ja Unkari 18.3. Nämä sopimukset olivat luonteeltaan liittosopimuksia, jolloin osapuolet sitoutuivat laajaan yhteistyöhön ja antamaan toisilleen apua sodan sattuessa.

Neuvostoliitto esitti myös Suomelle noiden mallien mukaisen yya-sopimuksen tekoa, mutta neuvottelujen kuluessa siitä tuli huomattavasti rajoitetumpi.

Neuvostoliitto laajensi 1950-luvulla sopimusjärjestelmäänsä edelleen yya-sopimuksiin perustuvalla Varsovan liitolla, jonka ulkopuolelle jäivät kuitenkin muun muassa Jugoslavia ja Suomi.


Lähteinä: Ks. Jens Hacker, Der Ostblock (1983), s. 439 - 445 ja Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 67 - 68.
Ks. Pekka Visuri - Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (1992), s. 29 - 30 ja 156.
Unkarin ja Tshekkoslovakian sopimustekstit ovat luettavissa mm. teoksesta J.O. Söderhjelm, Kolme matkaa Moskovaan (1970), s. 217 - 221.