Vuotta 1968 on sanottu “Euroopan hulluksi vuodeksi”, samaan tapaan kuin tuota nimitystä oli aikaisemmin käytetty vuodesta 1848. Molemmissa tapauksissa yhteiskunnallinen kuohunta levisi nopeasti maasta toiseen, joskin vuonna 1968 vältyttiin lopulta tilanteen kärjistymiseltä avoimeksi kapinaksi hallituksia vastaan.

Useat tekijät yhtäaikaisesti vaikuttivat kuohuntaan nuorison keskuudessa. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulvivat parhaillaan yliopistoihin ja muihin korkeakouluihin, jotka toimivat jäykästi vanhan perinteen pohjalta. Opiskelijamäärät moninkertaistuivat lyhyessä ajassa, eivätkä opetuksen resurssit olleet kasvaneet samassa tahdissa. Läheskään kaikille opiskelijoille ei näyttänyt löytyvän työpaikkaa perinteisillä akateemisilla aloilla, eivätkä virkoihinsa kiinnittynyt vanhempi polvi osoittanut mitään merkkejä syrjään vetäytymisestä.

Kansainvälisenä taustana eurooppalaiselle liikehdinnälle olivat ennen kaikkea Vietnamin sota ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeet. Siirtomaiden vapautussodat antoivat aihetta eräänlaisen sissiromantiikan syntymiselle. Mao, Ho Tshi Minh ja Che Guevara saivat kuvansa monen opiskelija-asunnon seinälle eri puolilla maailmaa. Televisiouutisissa nähtiin mallia mielenosoituksista, joten siinä suhteessa voitiin jo puhua median “maailmankylästä”.

Ranskassa nuo mainitut tekijät vaikuttivat erityisen selvästi, joten levottomuuksien syntyminen Pariisissa toukokuun alussa ei sinänsä ollut yllätys, mutta harva osasi aavistaa niistä kehittyvän koko Ranskan valtiollista järjestetystä uhanneen kapinan. Mellakointi alkoi esikaupungista Nanterren yliopistolta jo huhtikuussa, ja siirtyi toukokuun alussa ydinkeskustaan Sorbonnen kuuluisan yliopiston alueelle. Poliisi yritti hajottaa mielenosoitukset voimalla mutta joutui väistymään kovan vastarinnan edessä. Kahden viikon nuorisokapinan jälkeen siihen yhtyivät myös ammattiliitot yleislakkojulistuksella. Lakossa oli 10 miljoonaa työläistä kahden viikon aikana, ja tilanne näytti luisuvan johtajien käsistä.

Presidentti Charles de Gaulle oli hallinnut maata 10 vuotta kohtalaisella menestyksellä, mutta nyt kyllästyminen jäykkään hallintoon oli levinnyt jo laajalle. Silti de Gaulle ei julkisesti ottanut kantaa kapinointiin, mikä tulkittiin heikkouden merkiksi. Tilanteen kriittisyyttä kuvaa, että de Gaulle lähti 29. toukokuuta salaa Saksaan sijoitettujen panssarijoukkojen komentajan luo neuvottelemaan toimenpiteistä kapinatilanteen johdosta. Seuraavana päivänä de Gaulle vihdoin vetosi kansaan mellakoinnin ja lakkojen lopettamiseksi luvaten yhteiskunnallisia uudistuksia ja ennenaikaiset vaalit. Hän pelotteli kommunistien valtaannousulla, ellei tilannetta rauhoiteta. Kohta mellakointi ja lakot alkoivatkin laantua.

Kesäkuussa pidetyissä vaaleissa Charles de Gaulle sai vielä laajan kannatuksen, mutta hän ei toipunut toukokuussa kokemistaan järkytyksistä ja joutui pian väistymään. Toisaalta kävi ilmi, etteivät mellakoivat ylioppilaat saaneet aikaan yhteistyötä kommunistien johtamien ammattiliittojen kanssa. Yhteisenä intressinä oli hallinnon vastustaminen, eikä se riittänyt kestävään liittoutumiseen. Hallituksen lupaus yliopistojen uudistuksesta riitti ylioppilaille.

Osaksi Ranskan esimerkin innoittamana ja osaksi kotimaisista syistä nuorisoliikehdintä levisi myös muihin maihin. Italiassa ja Länsi-Saksassa liikehdintä oli erittäin voimakasta, mutta se laantui samaan aikoihin kuin Ranskassa. Maltillisempi “uusvasemmisto” ei ryhtynyt yhteistyöhön kommunistien kanssa vaan etsi tietä pehmeämpään sosialismiin. Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen elokuussa 1968 vasemmiston jakautuminen voimistui. Osa radikaaleista suuntautui terroristiseen toimintaan, jolloin Saksassa syntyi Baader-Meinhof -ryhmä ja “punainen armeijakunta” (RAF), jollainen toimi myös Italiassa.

Länsi-Euroopan nuorison aatteellinen esimerkki innosti liikehdintään myös itäisessä Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa, joskin huomattavasti lievemmässä muodossa ja paikallisin korostuksin. Mellakointi oli luonnollisesti vain näkyvin osa suuresta poliittis-kulttuurisesta murroksesta, joka jatkui vielä mielenosoituksien ja lakkoliikkeiden päättymisen jälkeen. Muutamassa vuodessa suuret ikäluokat valtasivat itselleen yhä lisää tilaa valtioiden hallinnossa ja talouden alalla, jolloin niiden edustamat aatteet hieman tasaantuneina yleistyivät yhteiskuntaelämässä. Näillä kehityskuluilla oli vaikutuksensa kansainvälisessä politiikassa liennytyskauden alkamiseen 1970-luvun alussa ja lopulta myös kylmän sodan päättymiseen 1980-luvun kuluessa.


Lähteinä mm: William Hitchcock, The Struggle for Europe (2004), s. 247 - 268 ja Mark Kurlansky, 1968. The Year that Rocked the World (2005).