Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Pääministeri K.-A. Fagerholmin hallituksen kaaduttua joulukuussa 1958 Neuvostoliiton osoittamaan tyytymättömyyteen ja sisäiseen hajaannukseen, tasavallan presidentti ryhtyi toimiin lähinnä keskustan puolueisiin nojaavan hallituksen kokoamiseksi. Ratkaisuksi kehittyi lopulta V.J. Sukselaisen johtama maalaisliiton vähemmistöhallitus, joka nimitettiin tehtäväänsä 13.1.1959.

Jo marraskuusta lähtien oli presidentti Kekkonen ryhtynyt henkilökohtaisesti selvittämään poliittista kriisiä, joka oli päässyt kehittymään Suomen ja Neuvostoliiton välille. Hän piti merkittävän, televisiossa ja radiossa lähetetyn puheen 10.12.1958, jolloin teemana oli erityisesti Paasikiven realistisen perinnön jatkaminen ulkopolitiikassa. Ajankohtainen analyysi kohdistui syksyn aikana koettuun kehitykseen, jossa Neuvostoliiton luottamuksen menettäminen oli keskeisellä sijalla. Hän viittasi myös epäsuorasti mahdollisuuteen, että Neuvostoliitto kansainvälisen tilanteen kiristyessä vetoaisi yya-sopimukseen. Toisaalta Kekkonen kiisti näkemyksen, että Suomen itsenäisyys olisi vaarassa. Hänen mukaansa idänsuhteiden vaalimisessa oli myös kysymys liikkumavaran hankkimisesta suhteille länteen. Ajankohtaisena taustana tälle näkemykselle oli tarve tehdä kauppapoliittisia järjestelyjä Länsi-Euroopassa alkaneen taloudellisen integraation suhteen.

Presidentti Kekkonen oli marraskuussa 1958 hallitusneuvottelujen aikana tunnustellut mahdollisuuksia saada tavata Neuvostoliiton johtoa. Tammikuun puolivälissä tuli myönteinen vastaus. Kekkosen oli määrä vierailla yksityisesti Leningradissa, ja Nikita Hrushtshev ilmoitti myös tulevansa sinne, jolloin tapaaminen järjestyisi. Kekkonen julkaisi aluksi 20.1.1959 tiedon vain omasta matkastaan, ja vasta myöhemmin kerrottiin, että tarkoitus oli tavata myös Hrushtshev.

Kekkosen vierailu Leningradissa alkoi 21. tammikuuta. Seuraavana päivänä sinne saapui myös Nikita Hrushtshev mukanaan ulkoministeri Gromyko ja ulkomaankauppaministeri Patolitshev. Suomesta saapui hieman myöhemmin kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen ja ulkoasiainministeriön kauppapoliittisen osaston apulaisosastopäällikkö Jaakko Hallama.

Hrushtshevin ja Kekkosen välisiä keskusteluja käytiin 22. - 23. tammikuuta usean tunnin ajan. Kekkonen osallistui niihin aluksi vain tulkin avustamana, kun taas Neuvostoliiton puolelta osallistuivat lisäksi ulko- ja kauppapolitiikan ministerit.

Nikita Hrushtshev esitti puheessaan katsauksen kansainväliseen tilanteeseen, joka oli tuonut jännitystä myös Pohjois-Eurooppaan. Sitten hän siirtyi Suomeen: “Kun Fagerholmin hallitus muodostettiin, meillä ei enää sen jälkeen ollut varmuutta Suomen noudattamasta politiikasta, sanoi tämä hallitus virallisesti mitä tahansa. Rauhan kolkka oli muodostunut epävarmuuden tekijäksi. Meidän käsityksemme oli, että rajamme ei tältä osalta ollut samalla tavalla turvattu Fagerholmin hallituksen aikana kuin sitä ennen.”

Keskustelun kuluessa Hrushtshev useaan kertaan tarkensi, mitä hän tarkoitti havainnoilla Suomen poliittisen suuntauksen muuttumisesta epävarmaksi, jolloin myös Paasikiven - Kekkosen linjan jatkuvuus oli vaarassa. Siihen vaikutti suuresti suomalaisen lehdistön vihamielinen kirjoittelu, ja hallitusratkaisuilla olisi suuri merkitys. Hänen mukaansa suomalaiset saivat tietenkin muodostaa itsenäisesti hallituksensa, mutta sen kokoonpano kiinnosti suuresti myös Neuvostoliittoa. Hrushtshev mainitsi kertovansa asiat suoraan, koska hän halusi välttää väärinkäsitykset Neuvostoliiton kannasta.

Noista ankarista moitteista huolimatta keskustelujen aikana käsiteltiin voittopuolisesti taloudellisen yhteistyön asioita. Kauppaneuvottelut olivat päässeet alkuun jo 16. tammikuuta, ja nyt niiden alaa laajennettiin valtiojohtajien tapaamisen yhteydessä. Sitten neuvottelut jatkuivat vielä asiantuntijoiden kesken. Sovittiin uudesta viisivuotisesta runkosopimuksesta ja uutena laajennuksena siihen liittyvistä aseostoista.

Nikita Hrushtshevin pitkä lounaspuhe 23. tammikuuta herätti huomiota. Hän kertasi aluksi tapahtumia käyttäen niistä nimitystä “yöpakkaset” ja mainitsi syyksi, että hallituksessa oli sosiaalidemokraatteja, joiden poliittiseen linjaan ei voitu luottaa. Hrushtshev sanoi nähneensä “herra Fagerholmin leveän selän takaa Väinö Tannerin, Väinö Leskisen, Olavi Lindblomin ja Kaarlo Pitsingin vihamieliset hahmot”. Sitten hän kertoi luottavansa Kekkoseen, jonka kanssa voidaan rakentaa hyvät suhteet Suomen ja Neuvostoliiton välille.

Presidentti Kekkonen lähti paluumatkalle Leningradista 25. tammikuuta. Hän oli ollut suuren osan ajasta sairaana ja kovalla lääkekuurilla. Heti kotiin tultuaan hän kuitenkin piti puheen, jossa selvitettiin tapahtumia ja Hrushtshevin esittämiä kantoja.

Suomen ulkopolitiikkaan ei ollut odotettavissa muutoksia, sillä kansainvälinen tilannekin alkoi rauhoittua. Suhteet Neuvostoliittoon “normalisoituivat” nopeasti. Sisäpoliittisesti sen sijaan Leningradin neuvottelut näkyivät pitkään SDP:n johdon entistä vihamielisempänä suhtautumisena Kekkoseen. Myös lehdistössä oltiin hyvin kriittisiä tapaan, jolla Kekkonen oli asioita hoitanut. Nämä asetelmat leimasivat Suomen sisäpolitiikkaa parin seuraavan vuoden aikana Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden lähestyessä loppuaan.


Lähteinä mmm: Ahti Karjalainen - Jukka Tarkka, Presidentin ministeri (1989), s. 74 - 77; Seppo Keränen, Moskovan tiellä (1990), s. 50 - 65; Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 213 - 214; Juhani Suomi, Kriisien aika (1992), s. 184 - 220.