Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Sotilaspoliittinen tilanne kiristyi kesällä 1961. Näkyvimpänä oli kamppailu Berliinistä ja sen ohella Itä-Saksan tunnustamisesta. Tavatessaan Yhdysvaltojen presidentti Kennedyn Wienissä 4. kesäkuuta Nikita Hrushtshev jätti tälle nootin Berliinin asemasta. Siinä toistettiin jo vuodelta 1958 peräisin olleet vaatimukset Berliinin miehityshallinnon lopettamisesta ja Itä-Saksan suvereniteetin tunnustamisesta. Määräajaksi neuvotteluille Hrushtshev antoi kuusi kuukautta.

Yhdysvallat ei taipunut uhkaukseen vaan ryhtyi kohottamaan sotilaallista valmiuttaan. Heinäkuun 25. päivänä Kennedy ilmoitti asevoimien vahvuuden kasvattamisesta 200 000 miehellä, ja myös strategisten ilmavoimien valmiutta ydinaseiskuun parannettiin. Yhteensä 700 pommikonetta määrättiin 15 minuutin starttivalmiuteen ja uusimmasta kalustosta 12 B-52 -konetta jatkuvaan ilmapäivystykseen.

Neuvostoliiton kannalta tilanne Saksassa ja yleensäkin Itämeren piirissä oli menossa huonoon suuntaan. Itä-Saksan johto vaati toimenpiteitä väestön länteen siirtymisen pysäyttämiseksi, ja Länsi-Saksan asevoimat vahvistuivat nopeasti, vuonna 1961 noin 100 000 miehellä. Saksalaisten pääsy käsiksi ydinaseisiin näytti todennäköiseltä mm. Natolle suunnitellun uuden monenkeskisen ydinasevoima (MLF) puitteissa. Naton piirissä tehostettiin pohjoisten alueiden puolustusta perustamalla Itämeren suulle uusi johtoporras (COMBALTAP) ja lisäämällä pohjoisella Atlantilla erityisesti sukellusveneidentorjunnan kykyä. Neuvostoliitto puolestaan jatkoi tehokkaan ilmapuolustusjärjestelmän rakentamista länsirajoilleen.

Suomeen saatiin verraten runsaasti tietoja edellä mainitusta kehityksestä, mutta julkisuudessa sitä ei vielä alkukesästä paljonkaan käsitelty. Myöskään puolustusvoimien johdolla ei aluksi ollut kovin selkeää kuvaa tilanteen vakavuudesta. Heinäkuun puolivälistä alkaen Berliinin kriisin kärjistymistä seurattiin kuitenkin jo tiiviisti ja pohdittiin mahdollisia heijastusvaikutuksia Suomeen. Pääesikunnan tiedusteluosastossa ryhdyttiin heinäkuussa laatimaan tilannearviota. Muistio valmistui elokuun alussa, ja siinä esitettiin johtopäätöksenä, että Neuvostoliitto saattaa vaatia Suomelta yya-sopimukseen perustuvia neuvotteluja.

Vasta Berliinin muurin rakentaminen 13. elokuuta havahdutti yleisesti huomaamaan kriisin merkit. Silloin ei vielä voitu tietää, että Berliinin kriisi itse asiassa saavutti jo käännekohtansa ja alkoi vähitellen rauhoittua. Kokonaistilanne jatkui vaarallisena, sillä taustalla oli laajempi kylmän sodan asetelma, jossa suurvaltojen kilpavarustelu ulotti vaikutuksensa entistä selvemmin myös Pohjois-Eurooppaan. Berliinin kriisi oli vain sen näkyvä ilmenemismuoto.


Lähteet: Pertti Salminen, Puolueettomuuden nimeen (1995), s. 60 - 82; Sakari Simelius, Puolustusvoimien puolesta (1983), s. 169 - 171; Pekka Visuri, Puolustusvoimat kylmässä sodassa (1994), s. 178 – 184 ja Pekka Visuri, Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella (2. p. 2010), s. 60-69.
.