Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Kampanja vuoden 1962 alussa pidettävää presidentinvaalia varten käytiin pääpiirtein samoista lähtökohdista kuin vuoden 1956 vaalissakin: puolueet ja yksityiset kansalaiset ryhmittyivät Kekkosen puolesta tai vastaan. Tannerin nousu SDP:n puheenjohtajaksi ja syksyllä 1958 koettu “yöpakkaskriisi” jyrkensivät aikaisempien vastustajien suhtautumista Kekkoseen, mutta myös mielipiteet puolueiden sisällä hajautuivat entistä selvemmin. Jyrkin oli jakautuminen sosiaalidemokraattien keskuudessa, mikä kuvastui erityisesti opposition järjestymisenä omaksi puolueeksi TPSL:ksi, joka kannatti Kekkosta.

Urho Kekkonen julistettiin maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi jo kesäkuussa 1960, jolloin puolueen sisäinen oppositio häntä kohtaan heikkeni mutta ei lakannut kokonaan.

SDP ja kokoomus asettuivat vuonna 1961 yhteisesti Olavi Hongan taakse ja saivat mukaansa myös pienpuolueita. Honka oli entinen oikeuskansleri ja kokematon ulkopolitiikassa, eikä hän myöskään ollut kansaan vetoava esiintyjä. Honka-liiton takana olevilla puolueilla oli kuitenkin enemmistö eduskunnassa, joskin on otettava huomioon, etteivät esimerkiksi kaikki kokoomuslaiset häntä kannattaneet, kansanpuolueista puhumattakaan.

SKDL nimesi ehdokkaakseen Paavo Aition ja TPSL Emil Skogin. Näiden ryhmien tiedettiin kuitenkin kannattavan Kekkosta.

Neuvostoliitossa Honka-liitto arvioitin vaaralliseksi, sillä sen takana olevat voimat osoittivat halukkuutta irtautua Paasikiven-Kekkosen linjasta ja suunnata Suomen selvästi länteen. Kevään ja kesän 1961 aikana Kekkosen piti todistaa Moskovan vallanpitäjille, että hänellä on todelliset mahdollisuudet voittaa vaalit, joskin apu olisi toivottavaa. Neuvostoliiton johto oli joko suoraan tai epäsuorasti tukenut Kekkosta mutta oli myös kiinnostunut vasemmiston yhteisen ehdokkaan tukemisesta, jos sellainen vain olisi löytynyt. Kesän kuluessa kävi selväksi, että todellinen asetelma oli Kekkonen vastaan Honka, jolloin Moskovassa ryhdyttiin pohtimaan keinoja Kekkosen tukemiseksi.

Lokakuun 1961 lopulla Suomelle osoitettu nootti oli tarkoitettu osaltaan palvelemaan Kekkosen vaalikampanjaa, vaikka hänellä oli kyselyjen mukaan muutenkin kansan enemmistön kannatus. Honka-liitto alkoi rakoilla jo ennen Kekkosen ja Hrushtshevin välistä tapaamista Novosibirskissa, jolloin Honka lopulta ilmoitti luopuvansa ehdokkuudesta.

SDP nimesi sitten ehdokkaakseen Rafael Paasion, joka ei kuitenkaan saanut laajaa kannatusta. Kokoomus lähti vaaleihin ilman omaa ehdokasta. Kekkonen kävi “noottikriisin” lauettua näyttävän vaalikampanjan ja saavutti selvän voiton.


Lähteinä: Osmo Apunen, Linjamiehet (2005), s. 76 - 100; Kari Hokkanen, Kekkosen maalaisliitto 1950 - 1962 (2002), s. 491 - 533; Martti Häikiö, Presidentin valinta (1993), s. 81 - 87; Ahti Karjalainen - Jukka Tarkka, Presidentin ministeri (1989), s. 99 - 121; Lasse Lehtinen, Aatosta jaloa ja alhaista mieltä (2002), s. 360 - 397; Henrik Meinander, Tasavallan tiellä (1999), s. 343 - 346; Juhani Suomi, Kriisien aika (1992).